Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Brittikirjailija Ishiguro on kirjoittanut haikean ja hauskan kirjan. Kirjassa on useampi taso: se on matkakertomus halki Englannin maaseutukaupunkien, se kertoo hovimestaripäähenkilön elämäntarinan, eräs taso on lordi Darlingtonin edesottamukset sotienvälisen ajan ulkopolitiikassa, mutta kaiken sitoo yhteen päähenkilön ja neiti Kentonin raivostuttava ja liikuttava tarina. 

Ishiguro suunnittelee romaaninsa rakenteen hyvin  taitavasti, mutta on myös tarkkanäköinen ja herkkäkorvainen proosan kirjoittaja. Paljon operoidaan sillä, mitä jätetään kertomatta. Tuntuu että ilmaisuvoimaisimmillaan ja virtuoosimaisimmillaan Ishiguro onkin siinä, miten ja mitä hän jättää kertomatta. Selittämällä ei olisi millään voinut kertoa sitä kaikkea, josta Ishiguro nyt vaikenee niin taidokkaasti, ettei lukijalle jää asiasta mitään epäselvyyttä. 

Aluksi kieli ja ilmaisu tuntuu hieman raskaalta ja kömpelöltä, mutta pian käy ilmi, että tämä ilmentää päähenkilöä ja hänen tapaansa ajatella. Kun siihen pian tottuu, käy selväksi, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut tuoda Stevenin henkilöä niin hyvin esille. Ja Stevensin luonne on koko romaanin avain, sen traagisuuden liikkeellepaneva voima. 

Yhdessä lordi Darlingtonin tragedian, sekä Stevensin isän tarinan kanssa tämä nostaa kirjalle vieläkin yhden,  uuden ja laajemman tason. Henkilöt pidättäytyvät, kätkevät tunteensa, ovat yksinäisiä, heidän on mahdotonta kohdata toisiaan, he toimivat liikuttavan ja urhean päättäväisesti lopulta merkityksettömien tai jopa väärien päämääriensä eteen. Ishiguro tarkkailee kaikkea tätä humaanisti, mutta samalla hyvin pessimistisesti.

Hänen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelin perusteluissa sanotaankin: "... who, in novels of great emotional force, has uncovered the abyss beneath our illusory sense of connection with the world..."

Viihdyttävä ja taiten rakennettu Pitkän päivän ilta kyllä on, mutta johonkin siinä en saanut otetta, tai se minussa. Minulle se ei noussut hyvien kirjojen merestä mestariteoksen asemaan, Ehkä tarina oli minulle liian etäännytetty, täkäläisin silmin karikatyyrein rakennettu. Tai ehkä minut eristi tästä teoksesta oman kulttuurisen taustani sijaan palkitun kääntäjän Helene Bützowin sinänsä ansiokas suomennos, kuka tietää? Ishiguroon pitää kyllä tutustua lisää. 

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Calvino on tehnyt postmodernin kirjan postmodernista. Ja kirjoittamisesta, ja postmodernin kirjoittamisesta. Ja sen lukemisesta. 

Kun Calvino on ottanut aiheen käsittelyyn, käännellyt sen kaikkiin asentoihinsa, leikellyt sen kappaleiksi ja näyttänyt meille kaikki poikileikkauskuvat, ottanut ja selittänyt mitat ja esittänyt joukon vaihtoehtoisia johtopäätöksiä sekä kertonut niiden keskinäiset suhteet, jää ainakin vaikutelma, että kenenkään muun on aiheesta turha enää mitää kirjoittaa. 

Se on kuitenkin kirjoitettava, että kaikilta osin teos ei ole mitenkään helppolukuinen. Se ei tietysti ole tämän kirjan kyseen ollessa vahinko. Ja tätä keinoa on käytetty niin säästeliäästi kuin on voitu. Paikoin (ja kokonaisuutena) kirja on hyvinkin viihdyttävä. 

Ilo on aina katsoa mestarin työjälkeä, mutta sellainen täyttymyksellinen olo, joka monesti jää hyvistä kirjoista ei tästä jää. Eikä pidäkään, sen sanelee jo aihekin. 

En minä osaa sanoa tästä enempää paljastamatta kaikkea. Jäin hämmentyneeksi ja sekä pidin, että en pitänyt kirjasta, mutta tämän kirjas kohdalta on erityisen selvää, ettei sitä minun pitämättömyyteni tai pitämiseni liikutakkaan. Lukekaa se kirja.

Richard Brautigan: Sombrero fallout

Richard Brautigan on minulle uusi tuttavuus. Hänhän on laajemmin tunnetumpi esimerkiksi pienoisromaanistaan Taimenenkalastus Amerikassa, ja siitä, että hän oli hippiliikkeen kulttihahmoja sekä kaveerasi mm. Allen Ginsbergin ja Lawrence Ferlinghettin kanssa. 

Pidin Sombrero falloutista. Ilmaisu on säästeliästä ja ilmavaa, tilaa on paljon, lauseet lyhyitä, ja käytetyt keinot eivät millään muotoa sakeita. Absurdi on vahvasti läsnä, mutta siihen ei pidä juuttua, sillä kirja palkitsee eniten sillä hetkellä kun absurdin hyväksyy totena ja annettuna, tai sen ohitse onnistuu katsomaan. 

Erityisen tarkkaavaisesti ja todella tavalla Brautigan kuvaa surua, shokkia ja tuskaa -  sitä miten niissä tilanteissa tajunta pirstoutuu, kokonaistietoisuus häviää hetkien aistimuksiksi ja pieniksi tarinoiksi ja kuvitelmiksi, mihin kipua voi hetkeksi paeta. Tai joissa se puraisee vielä kipeämmin. 

Brautiganin kielessä on jotain samaa kuin joidenkin stand up koomikoiden äärimmilleen riisutussa ilmaisussa, joka aukeaa äkillisiksi ja yllättäviksi oivalluksiksi. Mutta kyseessä ei siis kuitenkaan ole mikään pelkkä oikukkaaksi huumoriksi jäävä tuotos, se on sanataiteellinen sommitelma ja kielimobile, jota on ihana tarkastella ja hämmästellä. Ja vielä senkin taakse jää jotain, jota en ihan onnistu sanallistamaan, mutta joka kuitenkin vaikuttaa minuun. 

Kirja myös tuntui ajankohtaiselta. Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen jälkeen yksi kirjan absurdeimmista säikeistä ei enää yhtäkkiä olekaan niin absurdi.

Kirja on julkaistu vuonna 1976, mutta yhä se pakenee määrittelyitä ja odotuksia, josta syystä osa aikalaiskriitikoista varmasti sitä inhosikin. Toinen osa aikalaiskriitikoista muisti aina mainita, että heh heh tää on varmaan douppia shittiä paukuissa, ja siinä kertoi ihan yhtä lailla enemmän omista odotuksistaan ja mentaliteeteistaan kuin itse kirjasta. 

Tämä oli ilahduttava kirja. Nautin kovasti sen lukemisesta, eikä siinä ollut missään vaiheessa mitään työlästä. Mutta silti se halvan huvin sijaan oli merkityksellinen kokemus.  

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset

Tässä pyykkikonetta odotellessa tuli mieleeni, että tänä kesänä tuli luettua myös ainakin julkaisuajankohdaltaan nykypäivän kirjallisuutta. Sitähän uhosin haluavani jossain aiemmassa postauksessa. Iltavahtimestarin kierrokset on julkaistu 2019 ja Matias Riikonen on syntynyt 1989, eli vuotta aiemmin kuin minä valmistuin Pellon ylä-asteelta. 

Iltavahtimestarin kierrokset on  nautinnollinen kirja lukea. Se on ajatteluartisaanin työnäyte ja rakkaudentunnustus sekä oodi öiselle Helsingille ja sen hiljaisille aarteille. Kirja on virkistävän epäanalyyttinen. Kerronta tapahtuu enemmän (proosa)runouden keinoin, ja perustuu taitavasti koostettuun kollaasiin havaintoja, mielikuvia ja assosiaatioita. 

Hetkiä, havaintoja ja tunnelmia kuvaamalla Riikonen on avannut hyvin epäverbaalisen tien kertojahahmoon ja hänen suhteeseensa maailmaan ja itseen. Paitsi runollinen, teos on myös hyvin kuvallinen. 

Mutta se on myös hyvin kirjoitettu. Napakka. Riikonen on taitava, mutta käyttää sitä säästeliäästi, vähäeleisesti, välineenä. Historiaviittaukset ja intertekstuaalisuus eivät ole koskaan itsetarkoituksellisia, niitä käytetään vain sikäli kun se on välttämätöntä kertojan mentaliteetin ja suhtautumisen valottamiseksi. 

Ihailen Riikosen rohkeutta olla kaiken taitonsakin keskellä banaali ja jopa lapsekas. Tuloksena on hyvin puhdas teos. Sitä eivät tahraa sellaiset tässä ajassa kiinni olevat dogmat ja nykyiseen ajatteluumme liittyvät analyysit, jotka auttamatta tekevät teoksen nopeasti vanhentuneeksi. Luulen, että tämä kirja kestää hyvin aikaa. 

Reissukirjoja, kesä 2021

Reissussa on hyvä aina väliin mennä kirjaan ja laittaa kansi takanaan kiinni. Ainakin näin Covid-eristyneisyyden jälkeen, sillä joskus liika muu maailma liian pian sellaisen jälkeen käy voimille. Valikoin mukaani sekalaisen joukon luettavaa sekalaisia tunnelmia varten. 

Nikolai Gogol: Kaksi hupaisaa naapurusta

Tämä on myös suomennettu nimellä Riita, oma kappaleeni taitaa olla jostain vuoden 1945 takaa. Pidin suomennoksesta, eikä siinä pistänyt silmään mikään vanhahtavuus häiritsevällä tavalla, vaikkakin jotkin sanat voivat jäädä nykylukijalta avautumatta, ellei sitten ole tällaisiin asioihin harrastunut. 

Gogol on kirjoittanut tyylillisesti eheän, eheästi tyylitellyn ja napakan pienoisromaanin. Se on hauska, oivaltava, eikä lainkaan niin ilkeä kuin mitä suomentajan esipuhe antaa ymmärtää. Kaiken tarkkanäköisen karrikoinnin alla Gogol tuntuu ainakin minulle humaanilta. Ehkä suomentaja on tunnistanut henkilöissä jotain mikä on epämiellyttävän lähellä hänen omaa persoonaansa. 

Kirja oli suorastaan herkullinen, ihanan helppo ja kevyt lukea, muttei silti lainkaan tyhjänpäiväinen. Jokin sävyssä on sadunomaista, mutta samalla kertomus on monitasoinen ja näkökulmaltaan todella taitavasti sommiteltu. 

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

Jansson ei petä. Hänen "aikuiskirjansa" (vaikka niitä taitavat kyllä olla kaikki hänen kirjansa) ovat eheitä, psykologisesti tarkkanäköisiä ja alateksti ja syvät virtaukset ovat miellyttävässä kontrastissa pinnalta näkyvän kanssa. 

Niin tässäkin kirjassa. Mutta Kunniallisessa petkuttajassa on lisäksi vielä jotain muuta. Kansilehdillä Tove nimeää itsensä kunnialliseksi petkuttajaksi, joten ainakin yhden hahmon kohdalta omakohtaisuus on selkeä. Mutta tämän lisäksi minusta tuntuu, että hän itse on muutkin hahmonsa. Kertomuksessa on on osia, jotka eivät oikein muuten selity. 

Se tässä kirjassa olikin upeaa, ettei sitä voinut lukea pelkästään kirjaimellisesti. Sitä ei ole kirjoitettu niin luettavaksi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu myöskään luettavaksi vain kerran. Uskon, että tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka paranevat uusilla lukukerroilla. 

James Herriot: Ystävistäni, hellyydellä

Sanotaan se nyt ääneen: Herriot kirjoittaa sovinnaista ja sentimentaalista soopaa. Mutta hän tekee sen juuri tarpeeksi hauskasti ja viihdyttävästi, jotta kirjaa jaksaa lukea. Tosin tämä, vuonna 1981 kirjoitettu on vähän väsyneempi kuin 70-luvulla kirjoitetut ensimmäiset kirjat. 

Herriotin kirjoissa ansiokkainta on ehkä henkilökarikatyyrien ja 50-luvun maaseutuelämän kuvaus. Parhaimmillaan hän on hysteerisen hauska. Mutta tässä kirjassa hän ei ole parhaimmillaan. Tämäkin kirja kuitenkin omaa tarpeeksi sellaisesta vanhasta suullisesta tarinankerronnan perinteestä, että se osaa olla viihdyttävä. 

Juno Dawson: Ihmemaa

Ihmemaalta odotin eniten, ja siksi varmaan myös petyin eniten. Ihmemaa on teinikirjan muotoon kirjoitettu mukaelma Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa kirjasta. Olen ihan selkeästi väärää kohderyhmää, en ehkä vain kykene kiinnostumaan ja eläytymään teinien heräävän seksuaalisuuden ja sosiaalisten kiemuroitten problematiikoista. 

Ihan viihdyttävää peruspuuroa kirja silti oli, ja yksi ansio on ihan selkeä: Ihmemaa on yksi ääni siinä kuorossa joka pyrkii normalisoimaan ja arkipäiväistämään seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta. 

Kirjana se on silti aika yksiulotteinen harjoitelma, jossa on yhdistetty Carrollin kirja ja rikkaiden lontoolaisteinien hormoonin- ja huumeenkäryinen sekoilu. 

Arosusi: Loppu

Sain nyt kirjan päätökseen. Ihan alkuun se veti sanattomaksi. Sitten sanoja alkoi tulla niin ettei suusta mahtunut. Mutta ymmärrän nyt, miksi kirja on ollut niin suosittu, ja miksi se on suosittu yhä vain. Aikoinaan se on ollut varmasti aivan vallankumouksellinen, ja tietyssä määrin se on sitä yhä. Subliimi on se esteettinen tunne, jonka vallassa nyt olen. 

En lopulta tiedä kuinka syvällinen se on, tai voikaan olla. Mutta siinä on paljon älyä, paljon viisauttakin, ja myös ymmärrystä luovana ihmisenä olemassa oloaan toteuttavasta psyykestä. Ja luovia ihmisiähän me olemme kaikki, silloin kun emme sitä aktiivisesti tukahduta. 

Niin paljon siitä, mistä Hesse kirjoittaa on minulle tuttua omasta elämästäni. Esimerkiksi se keskustelu Pablon kanssa, kun Haller haluaisi keskustella musiikista, mutta Pablo sanoo, että se on turhaa, toisin kuin musiikin tekeminen ja sen eläminen. Tai "elämäntaitajien" vieras maailma, jota olen päässyt näkemään vasta myöhemmällä aikuisiälläni, ja jonka olen taas kadottanut. 

Kirjailijana Hesse kirjoittaa tietysti paljolti taiteesta ja sen merkityksestä ja käsittelee myös metaforan keinoin kirjoittamisen prosessia. Mutta teksti transsendoituu ylitse tämän metaforan ja kohoaa kohti sitä ikuisuutta ja kirkkautta, josta Hesse itse kirjoittaa. Sen sijaan että Hesse toteuttaisi periaatetta "show, don't tell", hän toteuttaa periaatetta: "tell the fuckers, then show them". 

Minulla ei ole sanoja enempään, joten päätän tämän kirjoituksen tylsämielisesti lainaamalla niitä:

"The arts are not a way to make a living. They are a very human way of making life more bearable. Practicing an art, no matter how well or badly, is a way to make your soul grow, for heaven's sake. Sing in the shower. Dance to the radio. Tell stories. Write a poem to a friend, even a lousy poem. Do it as well as you possible can. You will get an enormous reward. You will have created something.”
― Kurt Vonnegut, A Man Without a Country

Arosusi: Noin sivulla 137

Olen nyt jatkanut hyvän matkaa eteenpäin 30-sivuisesta pamfletista "Kirja Arosudesta". Hesse on taitava. Hän leikkii kielellä ja proosan keinoilla, onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. Lukemisen nautinnollisuus on palannut. Tai ainakin sillöin tällöin innostun, elähdyn ja naurahdan ääneen. Kyllä, aika-ajoin Hesse ei voi pidättää itseään ja hän tekee sutkautuksen, palatakseen sitten vakavamielisyyteensä, ikäänkuin vähän vilkuillen ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt. 

Kertomus on nyt kokonaan Harry Hallerin näkökulmasta. Hänen kuvauksensa masennuksesta ja ulkopuolisuuden kokemuksista on hyvin totta, ja hyvin omaelämänkerralista. Ja juuri kun ajattelen, että Haller on Hesse, vanha kunnon Hermann ottaakin ja nykäisee maton altani: hän tuo itsensä tarinaan, mutta nuorena naisena! Tervetuloa Hermine!

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kirja kertoo ensisijaisesti kirjoittamisesta ja vasta toissijaisesti masennuksesta tai valinnaisesta osattomuudesta. Hesse tutkii kirjoittajan ja hänen hahmojensa suhdetta. Hän leikittelee sillä, vaihtaa naamioita kuin Mysteerio Buffon näyttelijä. Mieleen tulee Hugo Pratt ja hänen sarjakuvissaan toistuva tanssi valveen ja unen, toden ja legendan välillä. Paitsi että Hesse tekee sen vähäeleisemmin, taitavemmin, ja säilyttäen yhteyden syvempään, ilman harha-askelia, ainoastaan ympäristönsä kautta piirtyvään totuudellisuuteen. 

Alun rakenteelliset leikittelyt ovat päättyneet. Nyt ei enää ole lukuja tai osia, vaan proosa juoksee yhtenäisenä muodollisesti, mutta ulkoiset leikittelyt ovat saavuttaneet metastaasin, ja siirtyneet kielen ja ilmaisun sisäisiksi. 

Edelleen tunnen ihmetystä. Niin paljon siitä, mitä olen yhdistänyt tähän aikaan, on ollut olemassa jo 1920-luvulla. Kuulkaa, ei toistaitoiseen proosaan ole ollut enää tekosyitä (ainakaan) sataan vuoteen!

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Luin tämänkin kirjan ikäänkuin ohimennen, suurimmaksi osaksi rannassa viltillä loikoillen, joka tapauksessa yhden vuorokauden aikana. Ilmeisesti tarvitsin taas Arosudesta lomaa, ehkä otan sen liian vakavasti, tai kuka ties se ottaa itsensä liian vakavasti. Joka tapauksessa Numero Zeron tapaus tuntui raikkaalta tuulahdukselta. Kirja on ilmestynyt 2015 ja seuraavana vuonna Eco jo kuolikin 84-vuotiaana. 

Numero Zeron tapaus sijoittuu 90-luvulle, ja satirisoi keltaista lehdistöä. Ja tekee sen nimenomaan italialaisessa kontekstissa, josta syystä kaikki viittaukset ja vihjaukset eivät tietysti avaudu. Ehkä juuri tästä tietämättömyydestä kumpuaakin mieleeni rinnastus erään romaanin peruspremissin ja Silvio Berlusconin poliittisen uran aloituksen välillä. 

Aivan kuten commendator Vimercate romaanissa, Berlusconi oli myös 90-luvun italiassa valtaa likaisin keinoin janoava mediamoguli. Berlusconi on jopa myöntänyt, että hän meni politiikkaan välttääkseen rikossyytteet. Eco kultturellina älykkönä ei tietysti ole tehnyt viittauksesta näin suoraa, vaan hän kuvailee 90-luvun alun italian, jossa tällainen on mahdollista. 

Umberto Eco kirjoittaa omaa, uniikkia tyylilajiaan. Numero Zeron tapaus on kuitenkin lyhyempi ja jollain tavalla vapautuneempi kuin esimerkiksi hänen tiiliskiviromaaninsa ovat. Taattua Ecoa on kuitenkin se, että hahmot kertovat ja tutkivat virallisen historiankirjoituksen ja salaliittoteorioiden hämärällä rajalla, ja lukija saa luettavakseen pitkiä juoksutuksia sitaatteja, viittauksia ja teorioita, joista suurin osa on savuverhoa. Savuverho tosin on niin mielenkiintoista että sitä katselee mielellään, vaikka taustalla, näkymättömissä etenee paljon yksinkertaisempi totuus. 

Econ henkilökuvauksesta tosin voi olla montaa mieltä. Tässä satiirissa suuri osa sivuhahmoista on yhden piirteen ihmisiä. Ehkä sen tämän kirjan osalta vähän sanelee tyylilajikin. Eco tuntee ihmisyyttä nimenomaan makrotasolla, historian ja kulttuurin tasolla, ja tarkka psykologinen havainnointi ei ole hänen heiniää. 

Erityisesti ainoa naishahmo on ongelmallinen. Hän on tietysti osa kirjan satiiriluonnetta. Maia on kouluttautunut, kultturelli ja älykäs, ja pyrkii ajattelemaan ja pohtimaan asioita loppuun saakka. Tämän takia tarinan lyhytnäköiset skandaalilehtimiehet tietysti näkevät hänet autistisena, kun hän ei hypi keskustelun aiheesta toiseen niinkuin he. Ongelmaksi muodostuu, että huolimatta siitä, että hänet esitellään huippuälykkäänä, jää hän lopulta vain miehisen halun ja kiintymyksen objektiksi vailla omaa tahtoaan. 

Tarinan on teemoitettu vahvasti italiaisen korruption ja fasismin perinnön ympärille. Eco etsii kirjoissaan vallan keskittymiä, koska tietää niiden liepeillä olevan salaisuuksia, julkisia salaisuuksia, ja monitulkintaisuutta. Kaikki lukijan mielikuvitusta kiihoittavaa materiaalia. Mutta kuten Ecolla yleensä, vaikka nurkat on kasattu väärälleen kaikenlaista kihelmöivää, itse tarinan juoni on kuitenkin yksinkertainen. 

Umberto Econ erottaa Dan Brownista ehkä nimenomaan se, että siinä kun Dan Brown esittää kirjaimellisesti salaliittoteoriat jollain tapaa tosiksi, Eco esittää vain salaliittoteorioiden olemassaolon ja luonteen totena, ja paljastaa taustalta jonkin paljon yksinkertaisemman ja Occamin partaveitsen kestävän tapahtumain kulun tai ilmiön. 

Numero Zeron tapauksessa tämän lisäksi asioita jätetään avoimeksi. Eco on tehnyt viimeisen harppauksen kohti totuudellisuutta siinä, että lopulta hyvin harvoin löydämme elämämme ilmiöille mitään lopullista totuutta tai selitystä, ja tämä varmaan onkin lopulta totuus elämästä. 

Arosusi: Kirja Arosudesta/Ainoastaan hulluille

 

Haller saa Maagisen teatterin edustalla kirjasen, tai markkinavihkosen, niinkuin Haller sitä luonnehtii, nimeltään Kirja Arosudesta. Hesse on sisällyttänyt koko 30-sivuisen teoksen kirjaansa. Se on taas erilaista kieltä ja tyyliä; poleeminen, vimmainen ja kiihkeä, ja tarjoaa taas Arosuteen uuden näkökulman. Tällä kertaa se tuntuu olevan Hessen oma näkökulma. Tähän mennessä Kirja Arosudesta tuntuu omaelämänkerrallisimmalta osalta, ja siinä puhutaan mm. kirjoittamisesta ja budhismista. 

Olemme vasta sivulla 79, ja nyt jo Hesse (vuonna 1924!) on käyttänyt varsin vaikuttavaa ja nykyaikaista kerronnan keinojen arsenaalia. Kieli ja sen käsittely on modernia, romaanin rakenteella leikitellään, käytetään epäluotettavia kertojia, tajunnanvirtaa, aikahyppyjä, erilaisia etäännyttämisen keinoja ja tasoja, intertekstuaalisuutta, ja kaikki tehdään Aristoteleen runousoppi ja Freytagin malli huomioiden, mutta niiden ulkopuolella, edellä. Herman, sinä briljeeraat!

Eikä kirja tunnu edes puhtaasti modernistiselta. Siinä on postmoderneja piirteitä, ainakin jos ymmärrän oikein käsitteet metafiktio ja intertekstuaalisuus. (Todennäköisesti en ymmärrä niitä oikein.)

Samanlaisen järkytyksen koin elokuvakerronnan suhteen Iin kauhuelokuvafestivaaleilla kun katsoin Murnaun Faustin vuodelta 1926. Tuntui, että kaikki elokuvallisen kerronnan keinot olivat jo tuolloin keksitty. Leikkaukset, rytmi, ristikuvat, symboliikka, kuvavirran runous, ja kaikki se muu mikä on vain elokuvalle mahdollista. Poissa oli proosan tai näyttämödraaman keinoihin rajoittuminen. Faust, kuten Arosusikin, tuntui hämmästyttävän nykyaikaiselta!

Runoudessa on tiemmä tapahtunut paljonkin innovaatioita, tullut uusia suuntauksia, ihan viime vuosina ja vuosikymmeninäkin. Ehkä proosan innovaatiot ovat jääneet minulta näkemättä, kun isot julkaisutalot keskittyvät siihen höttöön mikä myy. Tai ehkä uutta on nimenomaan pirstoutuminen genreihin, keskittyminen populääriin. Minä en tiedä, auttakaa te, kertokaa mitä uutta proosalle on tapahtunut viime vuosikymmeninä!

Paitsi nykyaikaiselta, kirja tuntuu myö omakohtaiselta. Hesse kuvaa hämmästyttävän samanlaisia ajatuskulkuja ja prosesseja, kuin mitä minä olen takavuosina käynyt läpi. Olen itse tehnyt samanlaisen yksinkertaistuksen dualistisesta luonteestani, ja myöhemmin kamppaillut yhdeksi tulemisen, mutta monena olemisen prosessin kanssa. 

Suurelta osin omakohtaisuus varmasti johtuu siitä, että kirja kuvaa ilmiöitä, jotka ovat yleimaailmallisia tietyissä tiloissa tai tilanteissa eläville ihmisille. Epäilemättä tässä on myös syy kirjan suureen suosioon eri syistä epäsovinnaisiksi itsensä kokevien ihmisten keskuudessa. Ainakin sen oivalluksen kirja on tuottanut, että jokin hyvin yksityiseksi tai ainutkertaiseksi omassa elämän narratiivissania kokema asia voikin olla yleismaailmallinen. 

Huolimatta taiteellisesta laadukkuudestaan ja omakohtaisuuden tunteiden herättävyydestään, Arosusi ei ole mitenkään välittömän miellyttävä kirja lukea. Jotta kirjasta nauttii, vaatii se ajatustyötä, prosessointia ja ymmärtämisen ponnistuksia. Hyvin nautinnollista tämä on, samaan tapaan kuin vaikka pitkän matkan juoksu, mutta viihteellistä tai ajanvietteellistä tämä ei ole. 

Jim Thompson: Vastaisku

Olin menossa rannalle helpottamaan oloani Pyhäjärveltä pyyhkivissä viileissä tuulissa koska asuntoni, ja muu maailma olivat kuin toistaitoisen kuivaksi lämmittämä sauna. Muistin myös että talviseen aikaan katsoessani ulos kylmään koleaan ja märkään, olin hekumoinut viltillä istuskelusta ja lukemisesta. 

Mieleni oli jo valmiiksi kuormattu jos jonkin näköisillä pohdinnoilla koskien tulevaisuuttani ja olemisen perimmäsitä tilaa, joten jätin Herman Hessen Arosuden kotiin ja hamusin antikvariaatista kahmimastani pinosta jotain kevyempää,  Jim Thompsonin Vastaiskun. 

Takakannessa luki, että "Thompson on sodanjälkeisen amerikkalaisen populääriviihteen ja avantgarde-kirjallisuuden sillanrakentaja, Chandlerin ja Hammetin uljaan perinnön jatkaja." Ajattelin siis, että kyseessä on rikos- tai yksityisetsivätarina, mutta olin väärässä. Ja oikeassa. 

Kirja etenee sujuvan dialogin varassa ja keskittyy nimeämättömän kaupungin poliittiseen kähmintään. Rakenteeltaan kirja ei ole mitenkään erityinen, ja minulla oli koko ajan olo, että katsoisin mustavalkoista film noir b-filmiä. Tiedättehän, näyttää Maltan Haukalta, mutta juoni on reikäisempi ja löysempi ja näyttelijät tuntemattomia. Myöhemmin Thompson onkin kirjoittanut televisioon ja myös joitain Kubrickin varhaisia töitä. 

Kovaksikeitetyn genren tunnusmerkkejä viljellään taajaan: on femme fataleita, on korruptiota, on moottoriturpaista dialogia, pessimismi kukkii ja silloin tällöin kovat nyrkit puhuvat. 

Tarina oli sujuva ja joutuisasti etenevä, eikä missään oikeastaan ollut mitään valittamista, paitsi lopussa. Thompsonilla on tullut kiire tai hän on kyllästynyt tarinaan. Loppu on epäuskottava, perustuu lukijalta salassa pidettyihin asioihin ja tuntuu hätäisesti kirjoitetulta. 

Vastaisku (englanniksi Recoil) on kirjoitettu vuonna 1953. Edellisenä vuonna häneltä oli ilmestynyt hyvin menestynyt ja myöhemmin useampaan kertaan elokuvattu The Killer Inside Me sekä Cropper's Cabin, ja vuonna 1953 Vastaiskun lisäksi The Alcoholics, Savage Night, Bad Boy ja The Criminal. Melkoista haipakkaa siis, ja ainakin Vastaiskussa se myös näkyy. Tästä tarinasta olisi tullut varsin hyvä pienellä kypsyttelyllä ja rakenteen tiukentamisella. Tällaisenaankin se kyllä viihdytti kokonaisen kuuman kesäisen iltapäivän.  

Wikipedia suitsuttaa Savage Nightiä ja The Killer Inside Me:tä hänen parhaina töinään, ja minun pitääkin lukea ne ennenkuin tuomitsen Thompsonin lopullisesti kakkoslinjan pulp hackiksi. Mutta seuraavaksi taidan taas palata Arosuden pariin, ilmakin on viileämpi. 

Arosusi: Harry Hallerin muistiinpanot/ Ainoastaan hulluille

Seuraavaksi lukuelämykseksi Silmarillionin jälkeen valikoitui Herman Hessen Arosusi. Eli päädyin siis vielä kauemmaksi historiaan, enkä suinkaan lähemmäksi nykyhetkeä, kuten viimeisessä Silmarillion-postauksessa uhosin.  Onhan Arosusi sentään julkaistu jo vuonna 1927. 

Luen Eeva-Liisa Mannerin suomennosta vuodelta 1952 ja oma kappaleeni on kymmenes painos vuodelta 1991. On mielenkiintoista, että teos on käännetty suomeksi 1952, ja sen suomenkielinen taival siis ei ole ainakaan alkupuoleltaan kytköksissä anglosaksisperäiseen 1960-luvun vastakulttuuriliikkeeseen, jonka parissa Arosusi oli suosittu lähinnä herrojen Colin Wilson ja Timothy Leary ansiosta. 

Arosusi ja sen vastakulttuurimerkitys ovat varmaan yksi puhkianalysoiduimpia aiheita kirjallisuushistoriassa. Niihin analyyseihin voisi upottaa kokonaisia ihmis-ikiä ja silti käteen jäisi vain soraa ja silttiä vaikka miten kauhoisi. Mutta tuon ne tässä mainintana esille, koska tämä, yksi monista kirjan kohtaloista sitoo sen aiemmin käsittelemääni Taruun sormusten herrasta. Sekä Tolkien, että Hesse pitivät teoksiaan väärinymmärrettyinä 60-luvun hippiliikkeen keskuudessa. 

Mutta riittänee, kun mainitsee, että Arosusi on jättäynyt valtaisin jäljen sekä ala- että populäärikulttuuriin. Kuten TSH:nkin kanssa, koostan alle soittolistan Hessen tai Arosuden inspiroimista musiikkikappaleista, mutta muuten jätän mielihyvin teoksen yleisen merkityksen rauhaan ja keskityn tässä blogissa henkilökohtaiseen, siihen miten minä itse teoksen koen ja ymmärrän. 

Jo kaksi ensimmäistä lukua lupaavatkin kaikenlaista koettavaa ja ymmärrettävää. Ensimmäinen luku, "Julkaisijan esipuhe" esittelee Arosuden pikkuporvarillisen naapurin näkökulmasta. Manner on tehnyt loistavaa työtä imitoimalla vanhaa ja kömpelöä suomalaista asiatyyliä, ja voin vain arvata miten Hesse alkutekstissään on toteuttanut kirjallisuutta ja kulttuuria tuntemattoman Julkaisija-hahmon käyttämän kielen. 

Ensimmäisessä "esipuheen" jälkeisessä osassa "Harry Hallerin muistiinpanot", luvussa  "Ainoastaan hulluille", näkökulma vaihtuu Hallerin, Arosuden sisäiseksi kerronnaksi ja kieli ja ilmaisu muuttuu kertaheitolla moderniksi ja notkeaksi. Esipuheen kirjoittajan ja Arosuden kohtaamisiin esitetään toinen näkökulma ja Arosuden ajatustenvirta avaa ja esittää uudessa valossa ne vihjeet, jotka ensimmäisessä luvussa annettiin.

Romaanin rakenne vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Se on epäsymmetrinen, sisäkkäinen, toistava ja näkyväksi tehty. Käy kyllä hyvin selväksi, ettei se ole sattumaa, vaan keino ilmaista ja kertoa jotain. Vilkaisin sen verran jo eteenpäin, että sisäkkäisiä tekstejä on ainakin kolme: julkaisijan taso, Harry Hallerin muistelmien taso ja muistelmiin sisällytetty kirjanen "Kirja arosudesta". Teksti joka kertoo tekstistä joka kertoo tekstistä joka kertoo ties mistä siis. 

Kirjan teemat ovat kyllä kaikille masennuksen, yhteiskuntaan soveltumattomuuden ja romantismin kanssa kamppailleille hyvin tuttuja. En ihmettele, että kirja on noussut valtavaan suosioon nuorten kapinallisten ja epäsovinnaisten ihmisten keskuudessa. Tunnetasolla se resonoi hyvin vahvasti ja tuntuu totuudenmukaiselta kuvaukselta myös minun todellisuudestani. Samalla tuntee myös vähän pettymystä, koska ne tunnelmat ja ajatukset, jotka on kuvitellut omakohtaisiksi, itse koetuiksi ja ajatelluiksi, omiksi ja ainutkertaisiksi, ovatkin jo koettu ja tunnettu 20-luvun Keski-Euroopassa. 

Toinen huomio, jonka tein, on että kirjassa viitataan usein saksalaisen kulttuuriperimän eri teoksiin. Osa niistä on levinnyt germaanisen kulttuuripiirin ulkopuolellekin niin laajalti että nykylukijakin osaa ne avata, mutta osa viittauksista vaatii tonkimista ja googlailua. 

Ainakin satiirikko Jean Pauliin viitataan (epäsuorasti, Harry Haller mainitsee hänen hahmojaan kaihotessaan taivaallista tai totta, vähän samaan tapaan kuin Havukka-ahon ajattelija kaihoaa sinisiä ajatuksiaan) . Ehkä Jean Paulin teokset ovat olleet Hessenkin kirjallisten esikuvien joukossa, sillä wikipedia tietää kertoa:

"..his work is characterized by wild metaphors as well as by digressive and partly labyrinthine plots. He mixed contemplation with literary theory: alongside spirited irony the reader finds bitter satire and mild humour; next to soberly realistic passages there are romanticized and often ironically-curtailed idylls, social commentary and political statements. " "Jean Paul", Wikipedia

Myös kytkentä mannermaiseen filosofiaan on vahva heti alkulehdiltä lähtien. Ainakin melko tunnistettavia Sartren, Nietzschen ja Kantin teorioiden teemoja tuntuu teoksen tai ainakin päähenkilön peruskivissä olevan. Se on tietysti odotettavissakin. Hän kirjoittaa aikalaisilleen ja oman kulttuuripiirinsä jäsenille, jotka ovat lukeneet samat teoksen kuin hän itsekin. 

En yleensä niin perusta siitä, että kirjaa pitäisi jotenkin tulkita sen mukaan missä ja milloin se on kirjoitettu, mutta kun viittaukset ovat näin suoria ja tarkoituksellisia, on se mielestäni osittain väistämätöntä. En vain tiedä vielä että mitä asiasta lopulta pitäisi ajatella. Ehkäpä seuraavat luvut avaavat asiaa minulle. 

Kuten tämän tekstin alussa lupasin, olen koostanut wikipediasta löytämiäni Hessen töistä innoituksen saaneita tai jopa Hessen teksteihin sävellettyjä musiikkikappaleita tai bändejä tähän: 

Hesse

Memory Lane: Kesäkirjat 2019

Facebookin muistot toivat kirjantuoksuisen tuulahduksen parin vuoden takaa. Olin käynyt kirjahyllyäni läpi (nyt opukseni ovat valitettavasti pahvilaatikoissa vintillä) ja valinnut joukon kesäkirjoja luettavaksi. Kirjoitin sitten kustakin lukemastani lyhyen luonnehdinnan tai arvostelman. Kopioin ne nyt tähän riemuksenne: 

Alexander Trocchin Nuori Adam 

oli napakkarakenteinen, hyvin fokusoitunut, hyvin totuudellinen ja vahvan kokemuksellinen kirja. Tässä on kirjallinen ilmaisu parhaimmillaan: mitään ei jää puuttumaan ja jokainen kirjain on tarpeellinen. Kirja on lyhyt, jäntevä ja varmaotteinen.

Trocchi tietää mistä kirjoittaa kun hän kuvaa himoa, intohimoa ja ihastumista. Hän osaa kuvata juuri sitä miltä se asia minun kehossanikin tuntuu. Hän selvästi myös tuntee ja osaa kuvata ajelehtimisen, juurettomuuden ja päättämättömyyden maantieteen paikallisasujan varmuudella viimeistä kiveä ja piirtoa myöten.

Ilahduttavan hyvin kirjoitettu teos. Luin sen yhdeltä istumalta. Jos jo vuonna 1954 on osattu kirjoittaa kuin jumalat, miksi yhä nykyään pusketaan kaiken maailman haparoivaa höttöä kioskeihin metsäkaupalla?

Frederik Pohlin PLUSMIES 

oli epätasainen lukukokemus.

Suoraan sanottuna on vähän vaikea nähdä millä kirjallisilla ansioilla kirja sai Nebula-palkinnon. Tosin eipä tuota palkintoa pääosin kirjallisin ansioin taidetakaan myöntää.

Rakenne on hyvin epätasainen ja loppua kohti on selkeästi tullut kiire, mikä johtaa päälle liimatun oloiseen deus ex machinan käyttöön. Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, ja milloin eivät sitä ole, on ihmisnäkemys aika ohut ja lapsellinen. Lisäksi, vaikka Pohl selkeästi yrittää muuta, on kirja tämän päivän silmin seksistinen ja antifeministinen.

Kuitenkin, on kirja julkaisuajankohta (1976) huomioiden ällistyttävän ajankohtainen. Globaalit tietoverkot, niiden sisältämät tietoturvauhat, sekä oppivat algoritmit ja niiden tuomat haasteet ovat lopulta se, mitä Pohl käsittelee ansioituneimmin, vaikka tarinan sanamäärällisesti suurin osa maalaakin dystooppista maailmaa joka taistelee transhumanismin ensimmäisten askelten ongelmien parissa.

Viihdyttävä, paikoin ärsyttävän ohut ja kehittymätön, epälooginenkin, mutta reipas kioskikirjapläjäys.

Philip K. Dickin Alfan kuun klaanit 

oli iloinen ja riemastuttava kirja, joka ei niinkään tuntunut Dickiltä kuin Douglas Adamsilta josta onkin yhtäkkiä tullut älykäs (vs. pikkunokkela), humaani ja pohdiskeleva. Nauroin pitkästä aikaa ääneen. 

Kirja käsittelee mielenterveyttä, diagnooseja ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja yksilöön ihanan kauniilla satiirilla, voitelee sen kauttaaltaan kermaisella surrealismilla (Lordi Virtaava Simpukka I'm looking at you!) ja tulos on herkullinen!

Jos Pohl oli väsännyt kömpelön kioskikirjan ja Trochhi kauniin hallitun, eksistentiaaliseen tyhjyyteen raukeavan tragedian, on Dick valmistanut meille Monty Pythonin Brian's Lifen scifi-vastineen, jossa ylidiagnosointi saa saman käsittelyn kuin Pythoneilla kirkollisuus.

Trimalkion pidot, Petronius Arbiter, 

on hämmentävä lukukokemus. Ensimmäisellä vuosisadalla on osattu kirjoittaa luonnekuvausta, satiiria ja komiikkaa joka ei lainkaan kalpene tämän päivän proosalle, ja ovatpa teho- ja tyylikeinotkin monesti samat.

No, en tiedä kuinka paljon suomentaja Edwin Linkomies on pannut mukaan omiaan ja ajanmukaistanut, luultavasti ainakin luvallisessa määrin, onhan teos käännetty sen aikaiselle nykysuomelle. Täytyy lukea muita käännöksiä esim englanniksi, siitä se selvinnee. 

Toisaalta tekstihän on ollut 1600-luvulta alkaen myös bestseller, jota on käännetty ja kopioitu lukemattomia kertoja, puhumattakaan siitä, mitä pimeässä söhertävät munkit ovat sille tehneet aiemmin. Joten en lopulta tiedä kuinka lähellä ensimmäisen vuosisadan alkuteosta ollaan. Joku tietänee, pitää kysyä.

Ilman Linkomiehen sanastoa ja lukuopasta, joka vie kirjan sivuista ainakin puolet, paljon jäisi ymmärtämättä, mutta Trimalkion pidot toimii kyllä ilmankin, ja saa toivomaan että Satyricon olisi säilynyt kokonaisena. Semminkin kun muissa osissa tiemmä keskitytään ihan muihin iloihin kuin mässäilyyn..

Linkomiehen tieteellinen teksti on - toisin kuin käännös - arkaaista ja pökkelöä, aivan ihastuttavissa määrin! Jo sen takia kirja kannattaa lukea, ja alan professorina Linkomies tuntee kyllä klassikkonsa, ja teksti onkin kiehtova ikkuna klassillisten tekstien maailmaan.

Kuinka hyvin Linkomiehen kirjallisuusanalyysi ja arvailu kirjoittajan henkilöllisyydestä osuu maaliinsa jää minulle mysteeriksi. Analyysissa on koulupoikamaisen viisastelun sävy.

Varoituksen sana, muussa elämässään Linkomies oli kokoomuspoliitikko, jolla kai aika hyvin "natsasi" Kolmannen valtakunnan kanssa. Toinen varoitus: keisarillisen Rooman arvot ja moraali ovat väliin melko oksettavia.

Françoise Gilot & Carlton Lake: Elämä Picasson rinnalla.

Kirja kertoo yhdestä vahvasta ihmisestä ja taiteilijasta, ja se ei ole Picasso. Gilot on kuvataiteilija, taidekriitikko ja kirjailija, mutta kertoo tässä kirjassa elämästään Picasson kanssa.

Kirja on erittäin kiinnostava monella tapaa. Ilmeisimpänä on kuvaus suhteesta täysin mahdottomaan mieslapseen, mutta koska kertojana on taiteilija ja Picasson työtoveri, pääosaan nousee melko nopeasti taide.

Ensinnäkin Gilot dokumentoi sekä Picasson työprosessia että taiteellista filosofiaa niin yksittäisten teosten kuin kokonaisuuksien ja sarjojenkin suhteen. Hän myös kuvaa tarkasti Picasson sekä henkilökohtaisia että taidehistoriallisia suhteita kollegoihinsa ja muihin tuon ajan taiteilijoihin erittäin tarkkanäköisellä tavalla. 

Gilotin tarkat muistikuvat ovat myös tallettaneet meille Picasson analyyseja aikalaisistaan.

Äärimmäisen mielenkiintoinen kirja, joka sisältää todella hyödyllistä ja terävää analyysia taiteen tekemisestä ylipäätään ja 40-50lukujen kuvataiteesta erityisesti.

Lopulta kirjan mielenkiintoisin henkilö on Gilot itse. Miten upea olisi tavata hänet.

Arthur C. Clarken Fall of Moondust

Ensin hyvät uutiset tästä Clarken varhaistuotannon hedelmästä: väkivalta ei ole tarinan keskiössä ja kyseessä on ihan mukaansatempaava kyhäelmä. Huonoja uutisia  on, että 60-luvulla kirjoitettu opus henkii 50-lukua, ja vaikka seksismiä on verrattain vähän kirjoittamisaika huomioiden, sitä löytyy nykymittapuulla varsin paljon, niinkuin myös fat shamingia, sekä todella ongelmallisia mielipiteitä kolonialismista ja sen oikeutuksesta. 

Tarina ei myöskään ole tieteellisesti erityisen uskottava, vaikkakin kirjoittamisaikanaan, ennen kuumatkoja,  se ei ollut ihan niin naurettava. Tätä ei mielestäni tulekaan lukea "kovana" scifinä, vaan pulp-teoksena. 

Clarke ei ainakaan tuolloin ollut kovin hyvä kirjoittaja. Tarinan sävyä voisi lähinnä kuvata omahyväisen tiedenörtin yksisilmäiseksi kuvitelmaksi siitä, mitä maailma ja ihmiset voisivat olla. Kerronnassa on koulupoikamaisuutta ja viattomuutta, joka tavallaan viehättää, mutta joka myös näyttäytyy psykologisen realismin puutteena, ja illuusion rikkovana naivina ihmiskäsityksenä. 

Kirjallisessa mielessä tarinan rakenteessa näkyy, että lisämutkia on lisätty todennäköisemmin sivumäärän lisäämiseksi kuin tekstin tai sen rytmityksen sisäsyntyisestä vaatimuksesta. Ratkaisut ovat ennalta-arvattavia, ja näkökulmavaihdokset eivät palvele kerrontaa vaan tuntuvat sattumanvaraisilta. 

Vaikka kyseessä ei niinkään ole kaunokirjallinen teos kuin premissi edellä kulkeva pulp-kertomus, on kirja nostalgia-arvoiltaan ja 50-lukulaisen ajattelun osalta viihyttävää luettavaa. Myös kirjallisuushistoriallisessa mielessä se tarjoaa jännittävän ikkunan tuon ajan huippuscifiin. Itse tarina on vähän pakotettu ja ennalta-arvatta katastrofijännäri, mutta sellaisena kaikessa ennustettavuudessaan ihan helppolukuinen ajanviete. 

Tarina sopii klassisen scifin ystäville, ja heille, joita epäjohdonmukaisuudet kertomuksen tieteellisessä osuudessa tai henkilökuvauksessa eivät häiritse. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin loppu, Akallabêth, Mahtisormukset ja kolmas aika

Olen nyt saanut luettua Silmarillionin kokonaisuudessaan. Kaunokirjallisena tuotoksena se parani koko ajan kohti loppuaan. Tai ainakin se läheni modernia kertomakirjallisuutta. 

Pari kauneimmista koskaan kirjoitetuista fiktiivisistä myyteistä osuu kirjan lopupuolelle: Berenin ja Lúthienin tarina, Turin Turambarin tragedia ja Hurinin ja Tuorin tarinat. Niissä Tolkien on onnistunut siinä missä hän Silmarillionin alkupuolella epäonnistuu: hän on luonut mukaelman todellisen maailman teksteistä, joka samalla on hyvää kertomakirjallisuutta. 

Kuitenkin nyt lukiessani tekstejä uudestaan, ne eivät olleet ihan niin iskeviä kuin ne muistikuvissani olivat ensimmäisellä lukukerralla. Pysähdyin miettimään miksi, ja ainoa syy jonka keksin, on ajallinen delta lukukertojen välillä, ja se runsaus, millä esimerkiksi televisiosarjakäsikirjoitukset ovat ryöstöviljelleet näitä samoja tragedian keinoja. 

Tolkien oli tietysti itsekin ryöstöviljelijä. Kirjallisuuden ja kielen tutkijana Tolkien epäilemättä hyvin tunsi Aristoteleen runousopin. Aristoteelisen tragedian protagonistin hybris onkin lähes kaikkien Silmarillionin tragedioiden taustalla. Silmarillionin kiehtovimmat tekstit seuraavat kuitenkin toista tragedioiden suurta kertojaa, Shakespearea. Berenin ja Lúthienin tarinoissa löytyy samoja peruselementtejä kuin Romeossa ja Juliassa: hybris ei ole tragedian liikkeelle paneva voima, vaan ulkoiset voimat, jotka ovat rakkauden täyttymyksen esteinä. 

Paljon on myös puhuttu siitä, että Turin Turambar perustuu Lemminkäisen tarinaan. Osittain se varmaan perustuu Hamlettiin, mutta on kerrottu että vuonna 1955 hän kertoi runoilija WH  Audenille, että suomen kielen löytäminen oli ollut kuin "astuminen viinikellariin täynnänsä viinipulloja jonka kaltaisia ja aromisia ei olisi koskaan ennen maistanut". 

Suuret (ja pienet) esikuvat eivät vähennä taitavuutta, jolla Tolkien Turambarin tarinaa kutoo ja pyörittää, sekä kutoo osaksi muuta tarinaa. Hän selkeästi ymmärsi hyvin käyttämiensä ainesten luonteen luodessaan Englannille fiktiivistä alkumyyttiä, jonka hän koki siltä puuttuvan. 

Kirja olisi pitänut mielestäni järjestää käänteisesti kronologiseen järjestykseen. Tällöin lukukokemus olisi mielestäni ollut eheämpi ja noudattanut enemmän sitä järjestystä, jolla myyttien tutkija joutuu lukemaan ja tulkitsemaan yhä vanhempia tekstejä yhä kaukaisemmistä kulttuuresta. 

Toivon, että seuraava lukemani kirja voisi olla jotain ihan muuta genreä. Ei siksi etten tästä genrestä pitäisi, vaan siksi, että minulle tämä genre liittyy enemmän historiaani kuin nykyisyyteeni. Vaikka nykyisyyttä ei voi ymmärtää ilman menneisyyttä, emme kuitenkaan voi elää siellä, emmekä myöskään tulevaisuudessa, vaan ainoa paikka missä voimme olla kunnolla olemassa on nyt. Ja haluaisin nyt lukea jotain joka on kiinni tässä hetkessä. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin Viidestoista Luku: Noldor Beleriandissa

En muista milloin viimeksi luin Silmarillionin, se on varmasti tapahtunut hyvin nuorena. Mutta sen muistan, että silloin se osittain oli niin vaikealukuinen, ettei suurista osista jäänyt päähäni mitään. Tällä lukukerralla huomasin saman asian.

Mutta kun tätä kirjoittaessani silmäilen vielä kertaalleen nyt lukemiani lukuja (10.-15.), huomaan että kyse on illuusiosta: Vaikealukuiset kohdat ovat sivumäärissä pieniä, mutta kognitiivisessä kuormittavuudessaan suuria, helppolukuiset kohdat taas pienessä kuormittavuudessaan ja ilmaisun keveydessään eivät lainkaan tunnu niin pitkiltä kuin ne itse asiassa ovat. 

Esimerkki tällaisesta raskaasta jaksosta on 14. luku Beleriandin valtakunnat, jossa luetteloidaan noldorin eri sukukuntien hallussa olleet alueet. Kun mietin juuri lukemiani lukuja 10. - 15., minulle oli muodostunut mielikuva siitä, että luvun 14. sisältö oli valtavan pitkä, kun taas muut neljä lukua häipyivät ikään kuin taka-alalle.

On selkeästi tyylillinen valinta tehdä osa tekstistä narratiivisesti kuolleena alueena, jossa lukija (jos jaksaa) joutuu muodostamaan kerrotun avulla kartan päähänsä geologisista piirteistä ja valtakuntien ja niiden hallitsijoiden ominaisuuksista. Jos kyseessä ajatellaan olevan jonkinlaisen historiallisten kirjoitusten pastissin, on tämä valinta tietysti paikallaan. Silmarillion ei olekaan varsinaista kertomakirjallisuutta, niinkuin se esimerkiksi modernin romaanin tapauksessa ymmärretään. Se on kertomakirjallisen TSH:n aputeos tai laajennos. 

Mieleeni muistuu Italo Calvinon kirja Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (joka koostuu siis Harvardin yliopistossa pidetyistä luennoista, joista kuudes, Johdonmukaisuus jäi pitämättä ja kirjoittamatta Calvinon kuollessa) luku Keveydestä. Siinä Calvino määrittelee keveyttä, sen moninaisuutta, ja sen merkitystä kirjoittajalle, ja myös ihmiskunnalle yleensä. Todella raskaita ja merkittäviä asioita voi tarkasti kuvata ja välittää vain riittävällä ajatuksen keveydellä ja ketteryydellä. Keveys monissa merkityksissään Silmarillionista näiden raskaiden lukujen osalta puuttuu täysin. 

Se ei ole vika, vaan ominaisuus. Tässä kirjassa Tolkien on todennäköisesti halunnut antaa lukijalle mahdollisuuden samaan löytämisen iloon ja kokemukseen, joka hänellä itsellään on ollut vanhoja tosimaailman tekstejä tutkiessaan. Kun viime blogikirjoituksessa sanoin, että Silmarillion on muotoa vailla sisältöä, ja että Silmarillionin muoto on sen sisältö, tarkoitin juuri tätä: Inhimillisesti merkittäviä eivät ole kirjassa näissä luvuissa kuvatut tapahtumat, vaan niiden esitysmuoto, ja esitysmuodon ohjaama lukutapa, jossa lukija asetetaan vanhan tekstin tutkijan asemaan. 

Tästä syystä Silmarillionin lukeminen aiheuttaa minulle eräänlaista  kognitiivista disonanssia. Minusta olisi mielenkiintoista lukea vastaavista todellisen maailman asioista tässä esitysmuodossa. Mutta jos joudun tutkimaan ja tulkitsemaan vaikeaselkoisia tekstejä, en halua tehdä sitä turhaan. Haluan sen johtavan johonkin todelliseen löytöön ja oivallukseen olevaisuudesta tai ihmisyydestä. 

Mutta olen ehkä rajoittunut lukija. Joycen Odysseuskin jäi minulta kesken. Ehkä olisin kaivannut siihen suomentajan tekemän esityön. Mutta englanninkielisessä asussaan tarpeeksi suuret pätkät kirjaa vaativat niin kovaa tulkitsemistyötä muodostuakseen päässäni ajatuksiksi ja vaikutelmiksi, että jouduin kysymään itseltäni mistä minä Odysseusta lukemalla rankaisen. 

Onneksi tässsä pisteessä ei vielä läheskään Silmarillionin kanssa olla, ja edessäpäin odottavat monet nautinnollisiksi muistamani luvut, kuten Beren ja Lúthien ja Túrin Turambar.

Silmarillion: Quenta Silmarillionin Yhdeksäs Luku: Noldorin pako

Muistelin edellisessä postauksessain aivan oikein, että luvassa on kreikkalaista draamaa. Ensin tosin käydään lävitse tarkasti se, missä järjestyksessä ja missä vaiheissa haltiat saapuivat Valinoriin, tai se, kuinka lähelle he pääsivät. Haltioitten tarustossa näin määritellään haltiakansojen jalousjärjestys, ja voi että kuinka tarkkaa se onkaan, että mikä sukuhaara on viivytellyt missäkin kansainvaelluksensa aikana, ja kuinka kauan. 

Mutta kun Melkorin pyttytuomio päättyy, niin voi pojat että alkaa tapahtua. Ehdonalaisessa Melkor korruptoi Fëanorin, joka miltei tappaa velipuolensa. Sitten Melkor lähtee hatkaan ennenkuin valar ehtivät laittaa hänet taas poseen. Vain palatakseen hämähäkkimörkö Ungoliathin kanssa, joka tappaa Valinorin kuuna ja aurinkona toimineet puut samalla kun Melkor käy pöllimässä Silmarilit Fëanorin mestoilta. Kateutta, ylpeyttä, petosta, veljesvihaa ja uusperheen ongelmia. 

Fëanor nostattaa noldorit mukaansa ja he päättävät lähteä pois Valinorista, mutta sitä ennen he teurastavat telerit ja vievät heidän hienot laivansa. Ja vielä viimeinen petos Valinorissa tapahtuu, kun huomataan että laivoja on liian vähän, sillä Fëanor vie niissä oman sukunsa ylitse ja polttaa laivat, jättäen Galadrielin kumppaneineen etsimään reitin Keski-Maahan hirveitten koettelemusten kautta arktista reittiä myöten. Oi epäsopua ja petosta ja kaunaa. 

Huomaatte varmaan sävystä, että minun on vähän vaikea ottaa kirjaa tässä kohtaa kovin vakavasti. Ehkä se johtuu siitä, että minun mielestäni lukijaakaan ei oteta kovin vakavasti. Lukijalle ei tarjoilla mitään aitoa, todellista. Ja siksi eeppisten ja taajojen tarinankäänteiden taustalla tuntuu koko ajan soivan Jackety Sax, milloin enemmän, milloin vähemmän kuuluvasti. 

TSH:ssa saatoin liikuttua siitä, millä tavalla Tolkien tuli kuvanneeksi tarinansa tapahtumien ohella omaa henkilökohtaista suhdettaan työhönsä tai luontoon. Mutta tässä se kaikki on etäännytetty monen tarinallisen kerroksen taakse, ja lisäksi toimitettu hänen poikansa toimesta sen sijaan, että J.R.R olisi itse viimeistellyt tarinansa. Ja siksi käteen jää vain kokoelma tyylillisiä pastisseja erinäisten tosimaailman kansojen pyhistä kirjoituksista. 

Näen tässä kohtaa kirjaa ainoastaan muotoa vailla sisältöä ehkä juuri siksi, että muoto on Silmarillionissa myös koko sisältö. Tai olisi ollut, jos J.R.R .olisi ehtinyt sen valmiiksi luoda. Mieleeni tulevat lapsuudessa Pentikin tehtaanmyymälällä nähdyt litistetyt tee-astiastot, joita olisi ollut mahdoton käyttää mihinkään tarkoitukseen, mutta joissa oli tutkittu käyttöesineiden muotokieltä, ja sen avulla värejä, tekstuureja, ääriviivojen jännitteitä ja sen sellaista. Niissäkin tärkeää oli nimenomaan muoto eikä sisältö. Mutta tämä teos, Silmarillion, on puolivalmis ja voimme vain arvailla, millainen se olisi valmiina ollut. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin Kolmas Luku: Haltioiden tulo ja Melkorin vangitseminen

Nyt kun olen päässyt hyvään alkuun Quenta Silmarillionin kanssa, en oikein tiedä, mitä mieltä siitä olisin. Tyyli on eeppismyyttistä, ja kyseessä on TSH:n haltioiden pyhä kirja, mutta en ole ihan varma, onko tätä varsinaisesti tarkoitettu kaunokirjalliseksi lukukokemukseksi. Ainakaan ihan omin jaloin teos ei ehkä seiso. 

Silmarillion on täytynyt luoda, jotta TSH:n kirjoittaminen on ollut mahdollista, mutta Silmarillionin lukeminen taas mielestäni vaatii, että TSH on jo luettu. Eikä edes se riitä. Kyllä TSH:ssa on täytynyt jokin jäädä kaivelemaan ja ihmetyttämään siinä määrin, että haluaa etsiä vastauksia lukemalla lisää. 

Kolmannen luvun loppuun mennessä on käsitelty enttien ja kääpiöiden alkuperä sekä haltioitten tulo maailmaan. Myös örkkien alkuperä selvitetään. Keski-Maa muokkautuminen Valarin ja Melkorin taisteluiden melskeissä on rajua. Mantereet liikkuvat, vuoristoja nostetaan ja revitään alas ja valtavia maa-alueita vajoaa mereen. 

Ainakin näin alkuvaiheessa tämän kirjan lukeminen palkitsee hitaasti. Lukuvaikutelma on vähän kuin katsoisi Jason Bourne - elokuvaa hidastuksella satametriseltä kankaalta. Teksti etenee silti notkeasti, ja yhden sivun aikana saattaa kulua kokonaisia aikakausia. Mutta samaan aikaan lukijan päässä tapahtuu hitaasti. Nautinnollisia ovat laajemmat yhteydet, pitkät tarinan kaaret ja suuren tekstuaalisen rakennelman paljastumisen kokemukset. 

Tiedän kuitenkin, että myöhemmin on luvassa suorastaan Shakespearilaista tai kreikkalaista tragediaa. Muistelen, että siellä saadaan kokea erilaisia tekstuaalisen nautinnon moodeja.

Silmarillion: Esipuhe, Ainulindalë ja Valaquenta

En ehkä haluaisi tässä blogissa lukea kanssanne ainoastaan fantasiaa. Tai edes pääosin. Vaikka tuosta genrestä moni opus on ollut minulle aikoinaan tärkeä, luulen, että nykyminälle löytyy kirjoja, jotka tässä ajassa ovat minulle merkityksellisempiä.

Pyysin facebookissa lukuvinkkejä ja sainkin Miinalta pari: Patrick Rothfuss ja Richard Powers. Nekin ovat molemmat fantasiaa, mutta kirjasuositukset ovat mielestäni vähän sellainen asia, ettei niitä ainakaan kovin kepoisasti voi ohittaa. Eli laitan ne siis hankinta/lainauslistalle.

Mielessäni on myös kummitellut Holdstockin Alkumetsä, fantasiaa sekin. En muista itse kirjasta paljon mitään järkevää, mutta jotain hähmäisiä tunnemuistikuvia on, ja vainu siitä, että tuo on tainnut aikoinaan ollut minulle tärkeä kirja. Sekin siis hankintalistalle, ainakin ensimmäinen osa. 

Ainakaan en ollut ajatellut, että jatkaisin seuraavana kirjana lisää Tolkienia. Nyt on kuitenkin niin, että se on ainoa luettavissa oleva kirja tässä asunnossa, joten olen sitä alkanut lukea ikäänkuin pakosta. Ja nyt alkuun päästyäni, se on yllättävän miellyttävä pakko. Toivon kuitenkin että pian saan luettavakseni myös muuta kuin genrekirjallisuutta. Sitän on minulla metritolkulla, mutta kirjat ovat varastossa, enkä halua alkaa käydä laatikoita läpi etsien jotain nidettä kenties turhaan. Mutta niin, takaisin Silmarillionin pariin: 

Esipuheessaan J.R.R.:n poika, Cristopher kuvaa kirjan rakenteen. Ensin luomismyytit Ainulindalë ja Valaquenta, sitten Quenta Silmarillion, ja viimein Akallabêth ja luku mahtisormuksista kolmannella ajalla. Hän kertoo myös, että on koonnut, muokannut ja toimittanut kirjan hyvin eri ikäisistä ja maailman kirjoittamisen eri vaiheissa syntyneistä teksteistä. 

Ei ole vaikea löytää rinnastusta TSH:n loppuun, jossa Bilbo antaa sekavat paperinsa Frodolle, jotta tämä toimittaa ja kirjoittaa tarinan loppuun, kun Bilbon itsensä aika alkaa olla lopussa. 

Ainulindalë on hyvin kaunis luomismyytti. Ainakin ennen kuin huomaa, että kyseessä on hiukan sama tilanne kuin muinaisella Radio Mafiassa vaikuttaneen Anssin Paska-yhtyeellä: Eru, Yksi, harrastaa jazzimproa pirstoutueen persoonallisuutensa sivupersoonien kanssa, ajautuu sisäisiin erimielisyyksiin, ja bändi hajoaa. 

Tolkien on kyllä kehittänyt melko hienon rakenteen luomismyyttiinsä. Ensin on Yksi, sitten Yhden ajatuksista tulevat Ainurit, ja sitten tulee Soitto, jossa Ainurit musisoivat improten Yhden johdolla. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan vielä luoda mitään, vaan kyseessä on sellainen vesiputousmallin mukainen suunnitteluvaihe. Sitten Yksi tekee musiikilla suunnitellun olevaiseksi, mutta ei aloita siihen, mihin musiikin kanssa päädyttiin vaan siihen kohtaan, mistä musiikki alkoi. Kaikki on siis ennalta suunniteltua ja laulettua, mutta sitten ainurit menevät tähän maailmaan ikäänkuin toisessa roolissa valmistamaan ja kaitsemaan maailmaa ja muuttuvat Valariksi ja Maiariksi. 

Aika hienovaraista touhua verrattuna Jahven tai Ukon juttuihin seitsemine päivineen tai sotkan munineen. Mutta tämä luomismyytti ei olekaan ihmisten vaan haltioitten kehittelemä. Ehkä heidän IPA:n ja artesaanilembasin laajentamat tajuntansa kaipaavat vähän diipimpää ja mesmeroivampaa kelailua. 

Valaquenta esittelee haltioiden uskonnon pantheonin. Maan päällä vaikuttavat voimat jaotellaan Valariin, edellisten apulaisiin Maiariin ja Vihollisiin, eli Melkoriin Maia-kavereineen ja luomuksineen. Tämä teksti on lyhyt ja yksinkertainen esitys aiheesta. Jostain syystä Tolkien vanhempi oli antanut pojalleen kuitenkin ohjeen että edellä mainitut osat tulisi kaikki julkaista yhdessä. 

Edessä on seuraavaksi kirjan pisin osuus, Quenta Silmarillion, joka kertoo mitä Ensimmäisellä ajalla tapahtui. 

TSH: 6. Kirjan IX Luku: Harmaat satamat ja Liitte B: Vuosien kirja

Ja nyt kirja on jo lopussa. En voinut päästää kirjasta irti. Matka Cirith Ungoliin, Denethorin hulluus, Pelennorin kentän taistelu, vaellus halki Mordorin, Sormuksen tuhoaminen, Konnun puhdistus, kaiken luin kuin en olisi koskaan ennen lukenut. Eivätkä minua haitanneet kömpelöt juonirakenteet tai deux ex machinat, enkä minä perustanut tuon taivaallista tarpeettomista tai viimeistelemättömistä osista tarinaa. Eikä matka tuntunut minusta ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. 

Jossain vaiheessa Tolkien miltei rikkoo neljännen seinän Samin ja Frodon suulla. He tiedostavat olevansa tarinassa, ja vieläpä niissä samoissa tarinoissa, joita Bilbo oli kerännyt ja kääntänyt. Ennen kaikista vaikeimpia edessäolevia hetkiä lukijankin taakkaa kevennetään paljastamalla hänelle, että hei, tämä on vain tarina. Ja niin se kevensi minunkin matkaani, tälläkin lukukerralla. 

Ensimmäiseltä lukukerralta muistan parhaiten 5. Kirjan alun. Se oli mielessäni kun aloitin tämän lukukerran, ja se oli mielessäni koko ajan. Kohta jossa Pippin torkkuen  ratsastaa Gandalfin viitan alla läpi nukkuvan maan resonoi minussa johonkin syvää muistoon. Ja muistakin, mihin: tiedättehän sen tunteen auton takapenkillä, kun auto hurisee unettavasti läpi tumman yön ja nukahdatte vastustamattomaan uneen ja toivotte ettette tulisi koskaan perille, jotta tämä maailman paras horre saisi aina vain jatkua? 

Jostain syystä molemmat, Gandalfin ja Pippinin ratsastus ja öiset autoreissut ovat syväpiirtyneet muistiini. Ikinä ei ole niin makeita ja katkeransuloisia unia ollut, kun nukahtaa pakkasyönä lämpimään autoon ja tietää että toiveista huolimatta kohta ollaan perillä, ja herää avatun oven kylmään sekä kuumana käyvän kytkimen lemuun. 

Mutta niinpä oli myös katkeransuloista nyt luopua tästä kirjasta. Harmaiden satamien lopussa minulla oli pala kurkussa kun yhdessä Pippinin, Merrin ja Samin kanssa jätin hyvästit Frodolle, Gandalfille ja Bilbolle. Ja kun Vuosien kirjan lopussa hautasin ja jätin hyvästit Samille, Merrille, Pippinille, Gimlille ja Legolasille, Aragornille ja Arwen Iltatähdelle, tulivat myös kyyneleet. Tarinassa oli kaikkea sitä mitä ihmisen elämässäkin, ja samalla tavalla lopussa luopuminen ja suru. 

Kaikista vioistaan ja puutteistaan huolimatta tämä on minulle tärkeä kirja. Osaksi voin analysoida miksi, mutta suuremmaksi osaksi en osaa, sillä tämä kirja on ollut osa minua jo niin kauan. Joka tapauksessa, huolimatta muodostaan ja kielestään, ja jopa aiheestaan, Taru sormusten herrasta tavoittaa jotakin todellista ja siksi kaunista. 

TSH: 4. Kirjan II luku: Tie soitten poikki

Niin paljon on tämä kirja herättänyt muistoja ja ajatuksia, että itse kirjan kommentoiminen on jäänyt vähemmälle. Olen nyt lukenut neljättä kirjaa kaksi lukua, ja vaikka vielä ei olla Mordorissa, messiaanisen Frodon Via Dolorosa on jo alkanut. Tolkienin tekstissä paljon tapahtuu vähällä. Monia suuriakaan liikkeitä ei liiemmin motivoida, vaan tuntuu, että tarinallinen välttämättömyys ne sanelee. 

Niinpä esimerkiksi luvussa Sméagol kesytetään, tapahtuu armonanto ja sääli Frodossa jotenkin yllättäin, ja tuntuu, että ihan vaan koska tarinan jatko niin vaatii. Ihan kuin olisi ollut tiedossa tarinan piste A ja sitten piste B, mutta siinä välillä olevia tapahtumia ei olisi tarkkaan historissa säilynyt ja sitten tuo väli on vain mahdollisimman yksinkertaisesti ja liikoja miettimättä restauroitu sen mukaan, mitä on noiden pisteiden välillä täytynyt tapahtua. 

Tällä tahallisella tai tahattomalla keinolla on saatu tarinaan dokumentaarisuuden tunnetta, tai illuusio luotettavasta kertojasta, joka toistaa epäluotettavaa legendaa. Tällainen sävy on Tolkienille ammattinsa vuoksi varmasti ollut hyvin tuttu. Ehkä kirja on myös tästä syystä mielenkiintoinen ja vertaansa vailla fantasia-genren joukossa: Tolkien sekä luo, että myös tutkijana tarkastelee omia legendojaan. 

Tätä kirjaa voikin mielestäni lukea toisin kuin esimerkiksi nykyisin yleisempää psykologista romaania. Toivottavasti käytän sanaa oikein, mutta tässä kirjassa voi nauttia sekä diegeettisestä, että diegesiksen ulkopuolisen kommentoijan kertojanäänestä, ja ehkä nimenomaan niiden vuorovaikutuksesta. Eri äänet tai kerronnan moodithan on kirjoitettu näkyville Tolkienin muussakin Keski-Maa-tuotannossa. Vähiten Hobitissa, mutta enemmän Silmarillionissa ja muissta, postuumisti julkaistuissa teoksissa. (Joissa muutamissa tulee vielä uusi taso, kun Cristopher Tolkien lisää mukaan oman kommentaarinsa, ja kommentaarin kommentaarin.) 

(Ehkä ei pitäisi käyttää jonkin itselleen tuntemattoman  tieteenalan {ja ollaan rehellisiä, minulle kaikkien tieteenalojen termit ovat lopulta tuntemattomia} termejä ollenkaan. Genetten narratologiaa en tunne, enkä muutakaan narratologiaa. Korvatkaa mielessänne termi diegesis tuossa yllä jollain käsitteellä, joka mielessänne kuvaa kertojan käsitteellistä sisäisyyttä/etäisyyttä tekstistä.)

Olen aiemmin kirjoittanut Tolkienin anti-materialistisuudesta, luonnonrakkaudesta ja kauneudentajusta. Mietitäänpä nyt myös niitä tummempia puolia. 

Ensinnäkin ongelmallista on Tolkienin katolisesta taustasta kumpuava käsitys absoluuttisesta hyvästä ja pahasta. Tolkien on kirjoittanut maailmaansa absoluuttisen hyviä hahmoja ja entiteettejä ja vastaavasti myös absoluuttista, saatanallista pahaa tihkuvia tahoja ja olentoja. Tarinan protagonistirodut kuvataan sitten taas olennoiksi, joiden sisällä hyvä ja paha käyvät ikuista taisteluaan. 

Ymmärrämme, että tällainen polarisointi on peräisin juutalais-kristillisestä maailmankäsityksestä. Ja ymärrämme myös, että koko inhimillisen ja ei-persoonallisen, säihkyvän ja alati muuttuvan olemassaolon kaikissa kedon väreissä kukkivan kauneuden ja kauheuden  kirjon redusoiminen absoluuttiseksi hyväksi ja absoluuttiseksi pahaksi on sekä vahingollista että valheellista. 

Niinpä Tolkienin maailmassa on kokonaisia rotuja, joiden tuhoaminen on oikein, ja jopa velvollisuus. Samoin jokainen päätös tai pulma on johdettavissa hyvän ja pahan taisteluun. 

Vaikka Frodon, Samin ja Sméagolin matka ja Boromirin petos ja sen sovittaminen tuovat mustan ja valkoisen lisäksi mukaan myös harmaan eri sävyt, ja valinnan mahdollisuuden ja vapaan tahdon, niin mielestäni se vain korostaa kaikkien muiden värien poissaoloa.

Yksi poikkeus tosin on. Tom Bombadil. Hän ei ota Sormuksen sotaan osaa, ja toimii ehkä ainoana vihjeenä siitä, että mikään dikotomia, väärä tai oikea, ei pysty yksinään kuvaamaan kaikkeutta tai kokemisen kokonaisuutta. 

Toinen ongelmakohta kumpuaa Tolkienin luokkayhteiskuntataustasta. Ylimykset ja rodut ovat toisten yläpuolella syntyperäisen jalouden takia ja syntyperä määrittää olion paikan maailmassa. Äärimmillään tämä johtaa kirjassa aika räikeään rasismiin, ja sehän Tolkienin aikaan oli Englannissakin hyvin suosittu harrastus. 

Örkeistä on tehty niin pahoja ja iljettäviä olentoja, että niitä saa ja pitää lyödä kuin vierasta sikaa (miettikääpä tuonkin sanonnan alkuperää), ja syntyperänsä vuoksi niillä ei edes ole mahdollisuutta kääntyä hyviksi. Ja ihan sattumalta ne myös vaikuttavat myös piirteiltään hyvin ei-kaukaasialaisilta, ja puhuvat vähän kuin ebonicsia. Samoin ovat itäläiset, haradilaiset ja mustainmaalaiset alttiimpia kääntymään pahaan, blasted savages!

Luokkajärjestyksessä voi tietysti nousta, niihän tekevät Pippin ja Merri ihan vaan kun heillä on (syntyperänsä vuoksi) silkkaa chutzpahia ja opportunistista yritteliäisyyttä, mutta sittenkin he ottavat paikkansa hierarkisessa järjestelmässä, jota ei koskaan kyseenalaisteta. 

Kontukaan ei ole mitenkään egalitaarinen paikka, sillä esimerkiksi Sam Gamgihan on nöyristelevä ja lakkiaan hypistelevä palveluskunnan jäsen ja Frodon orjallinen ja uhrautuva palvelija loppuun saakka.

Kolmanneksi kirja on ajan hengen mukaisesti sovinistinen. Lobelia Säkinheimo-Reppuli, Eowyn, Galadriel, parrakkaat ja seikkailevat kääpiönaiset, ja itsenäiset ja omille teilleen kadonneet entvaimot ovat voimakkaita hahmoja. Mutta tarinan päähenkilöitä he eivät ole. Ja Eowyn kyllä kapinoi yhteiskunnallista asemaansa vastaan, mutta liikkeelle panevaksi voimaksi on asetettu sydänsurut, ja lopussa hän taitaa kuitenkin alkaa kotirouvaksi.

Mutta vaikka TSH:ssa on paljon rumaa, en kuitenkaan saata sitä hylätä. Mieleni tarttuu mieluummin niihin kauniisiin asioihin, ja mielestäni niin saa käydäkin, sillä ehdolla, että nuo rumat puolet tunnistaa ja pyrkii varomaan sitä, etteivät ne ui oman ajattelun osaksi. 

TSH: 3. Kirjan XI luku: Palantír

Huolimatta yrityksistäni hidastaa, ovat sivut juosseet altani. Koko ajan kysyy mieleni "Entä mitä sitten tapahtui?" Ikään kuin en olisi sitä jo moneen kertaan lukenut taustatarinoineen ja legendoineen päivineen. Vain harvoin maltan pysähtyä makustelemaan maisemia ja joskus on jopa kiusaus hypätä hitaan lauseen ohitse. Silloin joudun pysäyttämään itseni, palaamaan takaisin ja pakottamaan itsepäinen mieleni tajuamaan myös se lause, joka ei tunnu suoraan jouduttavan matkaa. 

Tiesittekö että lukemisestakin voi ruumiillisesti väsyä? Muistan tämän tunteen lapsuudestani, tai jos on joutunut olemaan sairaana vuoteessa. 

Tajusin lukiessani, että TSH on varmaan muovannut arvojani hyvin varhaisessa vaiheessa. Tai sitten Tolkienin antimaterialistinen asenne, joka on kuin maku vedessä tai hämyisen tuvan valon väri, on resonoinut minussa jo olevien arvojen kanssa. En sitä saa varmaan koskaan tietää sen enempää kuin sitäkään, onko maailmankatsomukseni feministisyys saanut siemenensä nuorena luetuista Le Guinin ja Atwoodin kirjoista, vai olenko nuo kirjat lukenut koska olen niihin arvojeni puolesta tuntenut vetoa. 

Todennäköisesti on käyny kumminkin päin. Mutta olen lukenut hyvin monenlaista spekulatiivista fiktiota, myös esimerkiksi Heinleinin military scifiä tai niin sanottua "hyllymetrifantasiaa" tai jopa Games Workshopin avaruusburgereita, ja silti muistettavimmat ja vaikuttavimmat kokemukset liittyvät aina lajityyppien humaaneihin ja feministisiin, ehkä myös luonnon ja olevan itseisarvoa (kontra välinearvo) korostaviin teoksiin. 

Tolkienin rakkaus maailmaansa ja sen eläviin olentoihin herättää ja elähdyttää minussa rakkauden omaan maailmaani, ja samoin kuin Tolkien suree itse tekemänsä maailman iäksi menevää ja tuhoutuvaa, suren minäkin tämän maailman luontoa, vanhoja taloja ja oman aikani hävinnyttä yksinkertaisuutta. Varmasti omassa kehityshistoriassani nämä tarinat ovat tuollaisen tunteen yksi arkkityyppi. Ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan lintujen laulusta ja lajirunsaudesta lähipuistoissa ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan siitä äänestä, jonka tuuli tekee Pispalanharjun vanhoissa puissa, ja jopa puiden olemassaolosta itsestään. 

Sillä jokaisessa luvussa kuvataan maan muotoja ja kasvillisuutta samalla hellyydellä kuin millä vanha pariskunta pitää toisiaan kädestä, tietäen yhteisen ajan rajallisuuden. Ja jokaisessa tarun kirjassa liikuttuu joku henkilöhahmo kyyneliin ympäröivän kauneudesta ja kaihosta vanhoihin metsiin tai maanalaisiin saleihin. 

Vaikka tekstin rakenne, muoto ja tyyli ovat karheita ja kömpelöitä, ja juonenkäänteet joskus väkinäisiä, ovat ne sitä varmaan osittain mallinsa vuoksi. Tolkien tutki vanhoja tekstejä ja niiden rakennetta ja keinoja. Hän ei edes yrittänyt olla mikään kerrontataiteen radikaali uudistaja. Vanhoista legendoista on kuitenkin sen verran tultu kohti satua, tarinointia ja legendaa, että muoto ei ainakaan minulla tule sisällön eteen. Ainkaan pahasti. Lisäksi viime kirjoituksessa muistelemani ja ounastelemani sisällön raskassoutuisuus ei joko ole alkanut, taikka sitten minun lukijankykyni ovat vain paremmat kuin ennen. Ja siksi olenkin otsikossa mainitun luvun ohella lukenut miltei yhdellä istumalla koko kolmannen kirjan, jossa jo mainitun lisäksi ovat siis luvut:

    I Boromirin lähtö

    II Rohanin ratsastajat

    III Uruk-Hai

    IV Puuparta

    V Valkoinen ratsastaja

    VI Kultaisen kartanon kuningas

    VII Helmin syvänne

    VIII Tie Rautapihaan

    IX Hylkytavaraa

    X Sarumanin ääni

TSH: 2. Kirjan X Luku: Saattue hajoaa

Olen nyt jo ehtinyt toisen kirjan loppuun, ja samalla siihen kohtaan, missä alun perin kolmessa osassa julkaistun tarun ensimmäinen nide, Sormuksen ritarit päättyy. Muistan että poikavuosinani, kun aina kerran kahteen viikkoon kannoin kirjastoautosta sylillisen kirjoja, luin samaa tahtia ja nopempaakin. 

Käsieni läpi kulkivat jatkuvana virtana Edgar Rice Burroughsit, Zane Greyt, Jules Vernet, Isaac Asimovit, Brian Aldissit, Ursula K. Leguinit, Philip K. Dickit, Arthur C. Clarket, Greg Bearit, Frederik Pohlit, Michael Moorcockit, Frank Herbertit, Robert A. Heinleinit, Arkady ja Boris Strugatsgit, Robert E. Howardit, William Gibsonit, Holdstockit, Weiss&Hicmannit,  jne.

Vartuin hyvin yksinäisenä ja siihen tilaan helposti aina luiskahdan nykyäänkin, ellen tietoisesti taistele vastaan, vaikken ole luonnoltani introvertti.  Kirjat olivat pakopaikkani vuoroin traumaattisesta, vuoroin tylsästä lapsuudestani. Ne olivat minun turvani ja salainen maailmani, minne eivät perhehelvetti, kyräilevät ja ilkkuvat kyläläiset eivätkä koulukiusaajat yltäneet. 

Kirjat ja myös metsissä samoilu. Rakastin vaaroja, jänkiä ja metsiä. Kuusimetsiä, mäntykankaita, lehtoja, rämeitä, vittikoita. Kiviroomiot, vanha tervahauta, tupasvillat, kevättalvinen pihkan kerääminen, tulitikkuleikit, puskainen jokivarsi, saajot, kurut, tiaiset, peipot, varikset, kuikat, pitkin kesäöitä laulavat surumieliset kuikat, lekottelevat piekanat, säikäyttäen yhtäkkiä lentoon lähtevät teeret, koppelot ja metsot, ovelina ja tutkakaulaisina lymyilevät pyynpoikueet, pikkukuovit, isokuovit ja hirvien ja porojen jäljet ja 35 vuoden takaiset polut ja reitit palautuvat mieleeni kuin olisi kävellyt niitä eilen. 

Muuta mielipuuhaani 80-luvun Perä-Pohjolassa olivat mopolla ajelu  metsäteitä pitkin ja puissa kiipeily. Lähin huoltoasema oli 4 kilometrin päässä ja lähimmät kaupat 10 kilometrin päässä. Naapurissa kävi viikoittain K.I. Eeron myymäläauto (en muista oliko nimi enne), josta voi ostaa karkkituusin tai suklaapatukan jos sattui olemaan rahaa. Olin ehkä kuitenkin tavallani onnekas, sillä ikätoverini (sikäli kuin heistä tiesin) harrastivat samaan aikaan lähinnä mehukattikiljua, serkkujensa kauloihin fritsujen imeskelyä, uskonnollista ja tavallista ahdasmielisyyttä sekä maatöitä traktorilla. 

(Tähän aikaan siis pyöräilykypäristä ei kai oltu kuultukaan, videolaitteita vuokrattiin R-kioskilta, kauppoihin voi kävellä puukko vyöllään, televisiossa oli kaksi ja puoli kanavaa ja radiosta voi hyvällä tuurilla onnistua kuulemaan Kantrispagettia, Route 66:sta, Lohikäärmepuuta tai Avaruusromua. Lukeminen oli akkojen hommaa, niinkuin kaikki muukin mielikuvitushöpötys. Internettiä ei ollut, mutta BBS:siin saattoi päästä modeemilla joka vinkui ja kurnutti kuin nariseva ja vieterillä kiinni paukahtava ovi.)

Mutta asiaan palatakseni, minun on pakko hidastaa nyt lukemista, sillä huomaan etten ehdi ajatella ja sisäistää lukemaani kunnolla. En malttanut pysähtyä viipyilemään Lothlórieniin sormuksen ritareiden kanssa, tai katselemaan maisemia Anduinin rannoille. Nämä luvut, ja kymmenenen joka on mainittu otsikossa, minä taivalsin yhdessä illassa:

    VI Lothlórien

    VII Galadrielin peili

    VII Jäähyväiset Lórienille

    IX Suuri Virta

Muistelen vanhastaan, että tie käy nyt eteenpäin synkemmäksi ja raskassoutuisemmaksi. Edessä on alkuperäisen julkaisun toinen nide Kaksi tornia ja siis koko opuksen 3. ja 4. kirjat. 

TSH: 2. Kirjan V Luku: Khazad-dûmin silta

Kirja on napannut minut mukaansa ja olen lukenut sitä kuin sanojen nälässä ja janossa. Muutamassa tunnissa toinen kirja on edennyt viidenteen lukuunsa, Rivendellin neuvonpidosta julman Caradhasin rinteille ja sieltä Paatsamalan portille ja läpi Morian. Luvut ovat vilahdelleet ohi kuin maisemat kiitävän junan ikkunasta: 

    I Kohtaamisia

    II Elrondin neuvonpito

    III Sormus vaeltaa etelään

    IV Matka pimeydessä

Jotain muutakin on tapahtunut. Kun aloin tätä eeposta lukea,ajattelin ehkä salaa, että tämä on jotenkin vähäinen tai köykäinen verrattuna moniin myöhemmin lukemiini kirjoihin. Että kirja on pelkkä kielitieteellinen harjoitus tai peli, jonka on kyhännyt kokoon elämästä mitään ymmärtämätön kuivakka akateemikko, ja että kun se ei kuvaa ihmisen tilan tai olemisen psykologista totuutta, se on pelkkää viihdettä tai knoppikikkailua. 

Viime lukemasta on myös niin kauan, etten oikein luota sen aikaiseen itseeni. Olen kokenut sen jälkeen niin paljon, kasvanut ja muuttunut. Oppinut näkemään, asettamaan yhteyksiinsä ja ymmärtämään. Itseäni ja ehkä myös maailmaa. Ja varmasti totta onkin, että vuosien takainen itseni on harhaillut vielä nykyistäkin enemmän pimeässä ymmärtämättä sisäisiä vaikuttimiaan tai maailman lainalaisuuksia 

Mutta nyt ajattelen, että ehkä silloinkin kykenin näkemään jotain. Tai ehkä olen vain itse kasvanut sellaiseen mittaan että näen tekstin eri tavoin. 

Huomaan löytäneeni tästä ehkä vähän löysästi kirjoitetusta ja ihmissielua varsin ohuesti ymmärtävästä tekstistä sittenkin jotain joka kalskahtaa Todelta, tai on oikeasti perustavalla tavalla kaunista. Ehkei tämä kirja olekaan niin turhanaikainen (viihteellinen, pinnallinen) kuin ajattelin; sen syvempi merkitys on vain haudattu satujen ja pelien ja sanavuorten alle. 

En vielä oikein tiedä mikä se on. Mutta luulen sen jonkin olevan olemassa huolimatta siitä, mikä vaikuttaa olevan kirjan varsinainen sisältö. Joku kirjan olemassaolossa on totta ja kaunista. Siinä, että joku on sen tehnyt. Jotain niistä autenttisen havainnon, ihmettelevänä ihmisolentona olemisen hetkistä, joita kirjoittajalla on ehkä elämässään ollut, tuntuu päässeet tärvelemättä kirjan sivuille. Ehkä se Totuus ja kauneus on niissä ja niiden synnyssä. 

Olin ajatellut, että kirjoittaisin tänään myös Karukosken Tolkien-elokuvasta, mutta jääköön se toiseen kertaan. Seuraava luku odottaa ja iltaa on vielä jäljellä. 

TSH: 1. Kirjan VIII Luku: Sumua hautakeroilla, IX: Pomppivan Ponin majatalossa, X Konkari, XI: Veitsi yössä ja XII: Pako kahlaamolle

Ja niin on ensimmäinen kirja kuudesta luettu loppuun. Tarina on paljon mukaansatempaavampi kuin muistin. Olen lukenut joka ilta, enkä ole ihan paria kertaa lukuunottamatta kärsinyt edes kiusallisesta ajatuksen karkailusta. 

Tolkienin teksti nakuttaa kuin kaappikello, eikä aikahyppyjä juuri tehdä, ei eteenpäin eikä taaksepäin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja kerronta on tasaista, rytmitöntä. Kieli ja lauserakenteet pysyvät samoina siitä huolimatta onko kyseessä suvantokohta vai kiihkeää toimintaa. 

Kertomusta ei siis rytmitetä kieliopillisin tai rakenteellisin keinoin. Mun mielestä. Mutta rytmiä siinä silti on. Se tulee tarinan väristä ja lämpötilasta. Kylmä ja lämmin vaihtelevat, ja tunnelma. Milloin ollaan viiltävän kylmillä hautakeroilla, milloin alkusyksyn heikkenevissä helteissä. Milloin taivalletaan kylmässä aamusumussa, milloin ollaan lämpimässä tavernassa. 

Toinen rytminen elementti ovat laulut. Minulle niiden lukeminen on aina hitaampaa ja vaivalloisempaa. Muistan ensimmäisillä lukukerroilla hyppineeni niitä ylitse. Ehkä se johtuu siitä, että pysty kuvittelemaan millaiseen musiikkiin laulut on sovitettu. En tiedä onko se suomennoksen syytä, mutta en kuule niissä musiikkia. 

Onneksi (?) meille on säilynyt ote siitä, miten Tolkien on laulanut.  Jotkut nauhoitukset Tolkienista laulamassa kuulostavat kyllä myöskin siltä kuin joku kiusaisi kissanminttupäissään valittavaa kiimaista kollia. Ehkä vaikeuteni lukea Tolkienin lauluja musikaalisesti johtuu vain siitä, että Tolkien ei vaan ollut kovin musikaalinen. (Jos kohta sitä en ole minäkään.)

Ensimmäisen kirjan lopussa Frodon kantaa Rivendellin kahlaamon ylitse Asfaloth, Glorfindelin hevonen ja tulviva Kohuvesi on vie Mustat Ratsastajat mennessään. Mukaan on tullut Konkari ja Frodo on haavoittunut yhden Mustan Ratsastajan veitsestä. 

Ensimmäisen kirjan loppupuoli on ollut Briistä lähtien synkänpuoleista ja vakavaa pakoilua. Tyylilaji on muuttunut sadusta jonkin sotaretken tai operaation raportoinnin kaltaiseksi. Ihan kuin lukisin kertomusta operaatio Gunnersidestä kun Joachim Rønneberg ryhmineen hiihti natseja karkuun tuhottuaan raskasvesilaitoksen Norjassa. 

Jotenkin minua hämää se, että kaikki nyt kuvatut sormuksen kantajien pakoretken vaiheet eivät olleet tarpeellisia. Ensin ollaan toisessa pusikossa, sitten toisessa, eikä kumpikaan merkitse mitään sen kummempaa kertomuksen logiikassa.  En usko että kukaan nykyään kirjoittaisi noin. Tolkien ei tietysti olekaan kirjoittanut modernia romaania tai novellia, jossa on kaikki välttämätön ja ainoastaan välttämätön. Ääriesimerkkinä virheellisesti Hemingwayn tekosiksi mainittu kuuden sanan kertomus: "For sale: Baby shoes, never worn." Ei, Tolkien ammentaa legendojen ja tarinoinnin ja turinoinnin lähteistä, ja siellä on aivan hyväksyttyä ja tarpeellista kirjoittaa myös sanoja, jotka eivät ole jännitettyjä jotakin totuutta tai tarkoitusta kohti. 

Ehkä itse pidän myös tuosta Tolkienin tavasta. Halutessaan lukija voi hidastaa ja antaa jonkin pusikon tai rinteen kuvauksen piirtyä tarkemmin hänen mieleensä tai sitten ei. Tolkien rakastaa luomaansa maailmaa ja tuhlailee sanoja ja kappaleita sitä kuvaillessaan, ja hyvä niin. 

TSH: 1. Kirjan VI Luku: Vanha metsä ja VII Luku: Tom Bombadilin talossa

Kuudennessa luvussa Frodo, Sam, Merri ja Pippin tepsuttelevat pahamaineiseen Vanhaan metsään. Tekstissä kuvataan hyvin taitavasti maisemia, vuorokaudenaikoja ja seutujen tunnelmia, mutta ne on jotenkin tekstin virtauksessa ja rytmissä kätketty niin, että ne menevät helposti ohitse jos niitä ei erikseen pysähdy ajattelemaan.

Kiinnitin huomioni tähän kohtaan: "Ratsastettuaan tunnin verran hitaasti ja puhumatta he näkivät Aidan häämöttävän äkkiä edessä. Se oli korkea ja hopeisten hämähäkinseittien peitossa." Se kiinnitti huomiotani varmaan koska myöhemminkin kuudennessa tai seitsemännessä luvussa puhutaan jonkin kasvin olevan hämähäkinseitien peitossa. Muistamme Ungoliantin, Bilbo kohtasi jättiläishämähäkkejä Synkmetsässä ja tiedämme tulevaisuudessa kohtaavamme Lukitarin. Melkoinen yhteensattuma. Mutta tarinoita ja mytologioita tehdessä niitä tietysti sattuu ja myös tahallaan aiheutetaan. 

Tolkienia kyllä puri lapsena Afrikassa tarantula. Tolkien itse sanoi, ettei pelkää hämähäkkejä eikä muista itse puremaa, vaikkakin sen kuinka juossut kauhuissaan lastenhoitajan helmoihin (ehkä sen saman, joka piti Tolkienia niin kauniina lapsena että kävi näyttämässä häntä mahdollisesti omin luvin kotikylässään).

Mutta itseäni kiinnostaa tässä tuollainen kokoelma toistuvia rakenteita tässä Tolkienin tarustossa. Useammin kuin kerran käy niin, että pahaenteisiin metsiin mennään kohti itää. Sitten siellä kohdataan hämähäkkejä tai niiden läsnäoloon ainakin vihjataan. Metsässä on jokin vaara tai pinne, yleensä jäädään kiinnni johonkin onkaloon tai verkkoon, ja mahdollisesti vietellään tai myrkytetään uneen, ja metsän toisella puolella odottaa jonkinlainen isähahmo ja sitten syödään ja juodaan niin perkeleesti. On se isähahmo sitten Tharanduil, Beorn tai Tom Bombadil. 

Tom Bombadilista puheen ollen, hän taitaa olla tämän kirjan suurimpia mysteereitä. Tolkien on kai jossain Tomista sanonutkin, että on hyvä jättää edes jotain arvoitukseksi. Jokaisella ja jokaisen serkulla on oma teoriansa Tomista, mutta itse kannatan sitä, että ainakin osaltaan ja jollain tasolla Tolkien on sijoittanut hänessä kirjaan kirjailijan itsensä. Ainakin minusta Tom vihjailee niin hyvin selväsanaisesti sanoessaan Frodolle että hän oli täällä jo ennen ketään muuta ja ennen kuin Musta Ruhtinas oli tullut ulkopuolelta, toisin sanoen ennen tarinoiden alkua. 

Minusta tässä on kätkössä hyvä viisaus tai havainto teoksesta ja tekijästä yleisemminkin. Mitään teosta ei voi tehdä ilman että tekijä on lopputuloksessa mukana. Sanotaanhan usein että kuvien tekijät tekevät kaiksista ihmisistä jollain tapaa itsensä näköisiä (ja jotkut, kuten minä tekevät enimmäkseen omakuvia!). Mutta vaikka näin kirjaimellisesti ei asiaa näkisikään, kyllä kaikki luova mikä meistä virtaa on tullut sisällämme ollessaan osaksi meitä, vaikka sitten teoksen hahmo olisi suoraa havaintoa tai ärsykettä ympäröivästä. 

Tomin ja Kultamarjan suhde on hyvin arkkityyppinen. Tolkien kuvaa parisuhteita aina melko yksiulotteisesti ja ihannoivasti. Tottakai pariskunnat kohtaavat ulkoisia tragedioita, mutta rakkaus ja rakastamisen tapa on varmaa ja ongelmatonta. Ehkä Tolkien on nähnyt oman suhteensa Edithiinsä niin. 

TSH: 1. Kirjan IV Luku: Oikotie ja sieniä ja V Luku: Salaliitto paljastuu

Tässä vaiheessa tekstiä sadunomaisuus alkaa vähän karista. Se välittää kiireen tuntua ja synkempiä sävyjä. Lukijaa hemmotellaan silti vielä keskiluokkaisessa Konnussa, kaiken tämän kuvaaminen on ollut tarpeellista valmistautumista, jotta edessä olevat synkät ajat ja vaikeudet (joista koko ajan vihjataan) pääsevät sitten oikeuksiinsa. 

Vielä kuitenkin tepsutellaan taaperon askelin, ja aina uhkaavan tilanteen ja päätöksenteon vaikeuden hetken jälkeen syödään jossain Enid Blytonmainen ateria. (Raastavan karkeat maalaispyyhkeet eivät sentään ole vaivoinamme.) Lukija ja henkilöt lasketaan hellävaroen kohti jossain kaukana edessä nimeämättömänä häämöttävää sodan todellisuutta. Tai ehkä kyseessä on se sammakon keittäminen hitaasti lämpötilaa nostamalla. Tai sitten matka aikuisuuteen suojatusta lapsuudesta, tilaan, jossa on kestettävä vaikeuksia ja tehtävä vaillinaisin tiedoin kohtalokkaita päätöksiä. 

Viides luku on jotenkin väkinäisen oloinen. Merri ja Pippin olisi varmaan saatu matkalle mukaan luonnollisemminkin. Nyt käykin ilmi että hahhahhaa, hehän ovat tienneet koko ajan tästä salakähmähankkeesta. Tarina on kuitenkin imaissut minut mukaansa. Sivut kääntyvät kuin itsestään. 

TSH: 1. Kirjan III Luku: Kolme kumppanusta

Edelleen tapahtuu nopeammin ja enemmän kuin muistin. Pittoreski retkeily kääntyy jännäksi kun pari kertaa kohdataan Musta ratsastaja, mutta sitten ollaankin suurhaltioiden piknikillä. Ja aw chucks, Frodo nimetään haltiamieleksi kun hän osaa haltialatinaa. Jätkä pääsi piireihin! Laulua on ja soittoa ja ilonpitoa ja jaarittelua luonnon helmassa. Perus kesäilta Pispalassa. 

Huomaan seuraavani tarkasti Konnun kartasta missä seurue milloinkin matkailee, ja minusta tuntuu, että ensimäistä kertaa tällä lukemalla seutu piirtyy silmieni eteen "totena".

Lapsena ja nuorena tunsin ja tiesin vain millaista oli Perä-Pohjolan karuissa metsissä, useimmiten taloussellaisissa. Nyt kun on itsekin kokenut useammanlaisia maan muotoja ja kasvipeitteitä, mielikuvitus tarttuu sanoihin paremmin. Ehkä kyse on myös siitä, että kuvien tekeminen ja harjoittaminen on opettanut minut katsomaan ja näkemään todellisuutta paremmin. Ehkä nyt näkee puun fyysisen olemuksen siinä kuin ennen metsissä koki vain puun merkin tai symbolin sellaisen nähdessään. 

Tolkien tiemmä perheineen patikoi Alpeilla ja jos missä, ja retkeilystä puhuessaan hän tietää mistä puhuu. Ihan valtava hinku tulee patikoimaan, ja yhtä valtava suru siitä, että paikat, jossa voisi liikkua yksin, kaikenlaisten sääntöjen ja määräysten koskematta ja ilman jatkuvaa ohjeistuspainetta alkavat olla harvassa. 

Ei patikointi enää olekaan seikkailua vaan suorituksia. Kuinka monta kymmentä kilometriä päivässä ja kuinka keveitä ovat varusteet ja gps kertoo koko ajan 100% varmuudella missä ollaan. Spandeksia viuhtoo vastaan ja ohi tippa nenässä ja leiripaikoilla on ruuhkaa. 

Noh, eipä nykykunnossa kummoisia reissuja varmaan enää edes tehtäisi ennenkuin joku paikka paukahtaisi ylipainon alla. Mutta kyllä minulla on ikävä sitä lapsuuden illuusiota, että metsät olivat rajattomia ja että sinne voisi kaikessa rauhassa kadota määrättömiksi ajoiksi. 

Tolkien kuljettaa tarinaa edelleen sadun konventioilla ja granulariteetilla. Hän ei juuri vaivaa pätään henkilöiden sisäisillä maailmoilla, siitä korkeintaan vihjaillaan ja leppoisa kertojanääni laskettelee tarujen rytmiä, vinkeitä ja veikeyksiä, pitäen kuitenkin kuulijan turvassa. 

TSH: 1. Kirjan II Luku: Menneisyyden varjo

Itse olisin nimennyt tämä luvun mieluummin näin: "Holy Exposition, Batman!" Jos edellisessä luvussa haikailin mysteerin tunnun suhteen, niin tämä luku pisti ne haihattelut kyllä halki, poikki ja pinoon. 

Samalla kun Tolkien muutamalla rivillä kuluttaa 13 vuotta aikaa, kertoo hän Gandalfin suulla kaiken sormuksen alkuperästä, Klonkun historiasta ja myöskin miten Musta ruhtinas tähän kaikkeen liittyy. (Lisäksi Gandalf paljastuu Jack Bauerilaiseksi hahmoksi suhteessa kantaansa kasuaaliin tulella kiduttamiseen. Hard men making Hard desicions.) Kertoopa hän vielä senkin, että miten Sormus tuhotaan.

 Hengästyttävää ja vähän huolestuttavaa, jääkö meille mitään selvitettävää loppujen 824 sivun ajaksi?

Henkeä haukkoessani harhauduin miettimään miksi aikoinani kirjaan tutustuin. Kimmoke tuli varmaan nörttituttavilta tai sitten Mikrobitti-lehden kolumnista. Kirjastoautosta minä kuitenkin kirjat lainasin. Muistan nähneeni Sam Bakshin filmatisoinnin, mutten osaa sijoittaa sitä ennen tai jälkeen kirjan lukemisen. Nykyäänhän kirjoihin varmaan tullaan Peter Jacksonin filmifranchisen kautta. Kirjasta on tullut viihdeteollisuuden aromiainetta, jolla maustetaan milloin pelejä, milloin pehmoleluja, milloin elokuvia. 

Tätä taustaa vasten opuksen historia 60-luvun hippien vastakulttuuriklassikkona on melko vänkä. Siitä voi lukea lisää vaikka täältä. Itse Tolkien ei tätä statusta juuri arvostanut"Many young Americans are involved in the stories in a way that I'm not," ja puhui ilmiöstä nimellä "My deplorable cultus". 

Siristämällä silmiään, teoksen voikin varmaan nähdä sisältävän "critique of materialism, its environmentalism and anti-war stance" - tyyppistä tavaraa niinkuin linkatussa artikkelissa annetaan ymmärtää, mutta on asiassa sekin puoli, että Tolkien itse oli luokkayhteiskuntaa puolustava, ajan tavan mukaan rasistinen, todennäköisesti sovinistinen ja varmasti umpikatolinen vanha krakakaula. 

Mutta silti jään miettimään, että olisi ehkä hauska lukea tämä kirja nimenomaan niin kuin 60/70- luvun radikaali, eikä niinkuin 80-luvun finninaamainen nörtti. 

Tässä minua varmaan auttaa linkatun artikkelin kirjoittajan kokoama lista Keski-Maa-veisuista mainituilta vuosikymmeniltä:

Pink Floyd - The Gnome
Led Zeppelin - Ramble On, Misty Mountain Hop, The Battle of Evermore
Black Sabbath - The Wizard 
Genesis - Stagnation
Rush - Rivendell, The Necromancer

Tässä soittolistana. 

TSH: 1. Kirjan I Luku: Odotettu matka

En muista koska viimeksi luin tämän kirjan. Kaikkiaan olen lukenut sen useita kertoja. Sekä suomeksi, että englanniksi. 

Minulla on muistikuva että ensimmäinen kerta oli kouluikäisenä lapsena, ja silloin kaikki oli vielä tuoretta ja vaikeaa ymmärtää. Fantasiagenreenkään en ollut ehtinyt kummemmin tutustua. Muistan, että kamppailin ymmärtämisen kanssa, ja kaikki oli kovin uutta ja jännittävää. 

Toinen lukukerta, jonka muistan oli Pohjan Sotilassairaalassa 19-vuotiaana, kun olin toipumassa keuhkokuumeesta. En muista mitään erityisiä kohtia, mutta sen muistan, että jostain syystä minun oli vaikea keskittyä ja monet kohdat menivät "automaattiluvulla". Luultavasti syynä oli huonovointisuus sairauden takia. Ehkä siitä minulle jäi kuva, että kirjassa on paljon suvantokohtia ja se ei edennyt erityisen jouhevasti. 

Nyt ensimmäisen luvun luettuani olenkin vähän hämmentynyt siitä, kuinka sadunomaista ja jouhevasti etenevää kerronta on. Muistikuvissani ensimmäinen luku oli paljon pidempi. 

Ketähän ne kolme kääpiötä ovat, joiden kanssa Bilbo lähti taivaltamaan tien päälle? Heitä ei nimetty (eikä tietääkseni nimetä myöhemminkään), tupsahtivat vain mukaan kolmesta eri huoneesta kesken askareidensa ja lähtivät tien päälle. 

Jotenkin jäin kaipaamaan sitä tunnetta kun ei tiedä mitä on tapahtumassa, tai mitä kulisseissa tapahtuu parhaillaan. Gandalfin enteilevät repliikit ja uutiset hiiviskelevistä olennoista jäävät vähän vaille sitä mysteeriä, joka niihin on täytynyt ensimmäisellä lukukerralla liittyä. 

Toisaalta olen iloinen siitä, ettei silti syntynyt sellaista oloa kuin olisin tekemässä jotain katumusharjoitusta tai pyhiinvaellusta, jotain ikävää ja työteliästä, jossa vain kertaan mekaanisesti jonkin rituaalin tai mantran. Voin aidosti nauttia tarinan etenemisestä. 

Vaikka suomennos on hieno, yritän silti kuulostella, että minkähänlainen rytmi, poljento ja sointi alkutekstissä on ollut. Sävyjä ei yleensä voi kääntää. Mutta toisaalta juuri tähän kirjaan, joka on kirjoitettu kuvitteelliseksi tuhannennen käden legendaksi, käännösten käännösten käännökseksi, tämä myös sopii. 

Kieli on hyvää, mutten ole siitä vaikuttunut. Se ei aiheuta minulle uuhheja, eikä aahheja. Samoin tekstin rakenne ei ole mitenkään nerokas. Eikä ainakaan ekonominen. Tolkien oli parempi tutkija kuin kirjailija, se on tietysti selvä. Jotenkin tekstistä kuitenkin välittyy suullisen kerronnan haipuilevuus ja oikean ilmaisun etsiminen hellyttävällä tavalla. 

Luku päättyy siihen, kun Gandalf käy vihjailemassa ja varoittelemassa Frodolle ja häipyy sitten sanoen turhan monta kertaa jotain tyyliin "älä odota minua ennenkuin näet minut, mainitsinko jo, että tulen sitten odottamatta? Odottamatta olen minä sitten tuleva. Vink vink."

TSH: Matkavalmisteluita

Tajusin, että vaikka olen jo lukenut kirjaa parisen tuntia, en itse asiassa ole päässyt edes maistamaan ensimmäistä lukua. 

Esipuhe taitaa olla suomennettu toisesta englanninkielisestä laitoksesta. Suuren osan siitä vie Tolkienin puolustuspuhe erilaisia allegoriasyytöksiä vastaan. Eritoten hän haluaa suurin vaivoin todistaa, ettei Sormusten sota ole vertauskuva Toiselle maailmansodalle. Mutta samalla hän irrouttautuu ja eristää itsensä teoksen tulkinnoista.  

Tuo tekijän ja kokijan suhteen vaikeus ja herkkyys on itsellenikin tuttu teema. Huomaan silloin tällöin joutuvani ja silloin tällöin ajautuvani selittelemään omia tekeleitäni. Kuinka näppärästi ja elegantisti Tolkien ratkaiseekaan ongelman esipuheessaan! Hän määrittää tekijän ja kokijan, ja teoksen ja kokemuksen välisen suhteen hyvin taitavin vedoin.

Ennenkuin pääsin lukemaan hobittejä käsittelevää Prologia, ajauduin tulkkaamaan kansilehden riimukirjoitusta. Äännearvotaulukko löytyi sivulta 966 ja muistan lapsena sen olleen jotenkin hyvin vaikeaselkoinen (kun se poikkesi futharkista). Nytkin ähräsin hyvän aikaa kunnes sain selvitettyä tekstin: "Taru sormusten herrasta, se on Sormusten sota ja kuninkaan paluu."

Siten harhauduin tutkimaan tengwarin äännearvotaulukkoa ja toisin kuin lapsena ja nuorena sekin oli tätä nykyä hyvin selkeä. Päätin kuitenkin jättää kansilehden tengwarilla kirjoitetun osan selvittämättä, kun tengwarin äännearvot olivat monimerkityksisempiä. 

Mieleeni kuitenkin palasi, kuinka kiinnostavaa tämä kaikki nuorena nörttinä oli. Notkea ja vielä puhdas mieli nautti kun sain Tietää uusia asioita, selvittää niiden merkityksiä jne. tuollaisessa yksinkertaistetussa ja valmiiksi ratkaistavissa olevassa kieli- ja historiapelissä, joksi Tolkienkin on kirjaansa jossain kutsunut. Varmaan tuollaisen harrastaminen nuorena on muovannut aivojani ja ajatteluani, ehkä enemmän kuin haluan tietääkään. 

Sitten kävin prologin kimppuun, mutten päässyt pitkällekään, kun hobittien pituus mainittiin kyynärissä, mikä ei ole kovin anglosaksisen kuuloinen mittayksikkö. Etsiskelin hetken liitteistä, sillä muistin vanhastaan siellä olevan suomentajan huomioita, ja löysinkin suomentajan uusiksi kirjoittaman liitteen F toisen osan, "Käännöksestä", lopusta luvun jossa kerrottiin kuinka mittayksiköt oli suomalaistettu. Luin sitten koko liitten toisen osan ja haltioiduin jälleen hurjasta suomennosurakasta ja siitä kuinka upeasti siitä oli selvitty. 

On hämmentävää, että pidän kielistä niin paljon, ja omaan kai jotain mitattua lahjakkuuttakin niiden suhteen, mutta olen viettänyt silti niiden parissa niin vähän aikaa. Nykyään tuo osa aivojani on ollut jopa aivan surkealla alikäytöllä. Ehkä saan tämän blogin myötä kirjoitustaitoani elvytettyä, kukaties voisin palata joskus runouden pariin. Jatkoin lukemista. 

Hobiteista kertova prologi on kirjoitettu asiatekstin tyyliin, mutta oli puolittain innostavaa bongata sieltä viittauksia ja vihjeitä laajempaan fiktiiviseen historiaan, jonka tunsin ja muistin ennalta paremmin kuin olisin uskonut. Muuten huomasin sosiaalisen median mädättämien aivojeni jo harhailevan muihin ajatuksiin. Aivojeni palkitsemismekanismi ei ole ainakaan enää virittynyt kovin hyvin hienostuneempien ja pidempiaikaisten ilojen rekisteröintiin. 

Hirvee emäblogaus?

Bloggaamisessa on ainakin minulle vanhahtava kaiku. Yhdistän sen vanhoihin roolipeliblogeihini, ja aikaan ennen Suurta Somea. En edes ole tutustunut siihen millaisia blogeja tätä nykyä on olemassa. En siis tiedä mikä sanan blogi merkitys yleisesti on, mutta minulla on jonkinlainen kuva siitä, mitä se merkitsee minulle. 

Kirjoittaminen on yksi tapa olla olemassa. Ihan niinkuin kuvissani todennan ja dokumentoin olemassaoloni hetkiä, voin sen tehdä myös kirjallinen tuotoksin. Tämä on varmastikin myös syy siihen, miksi haluan tehdä kuvia ja nyt myös kirjoittaa julkisesti. Haluan lisätä oman ääneni ihmiskunnan kuoroon, joka laulaa laulua olemassaolostaan. 

Mutta varsinainen syy on tälä kertaa se, että olen lähdössä matkalle sellaiselle seudulle, jossa lapsuuteni vietin. Ehkä kyseessä on siis ainakin osittain matkablogi. 

Valokuvasisältöä tulee varmaan aika niukasti, mutta toivon että saan silloin tällöin kirjoitettua lyhyen kuvauksen siitä millä vanhalla "mestalla" kulloinkin "hengaan", ja mitä ajatuksia se minussa herättää. Mitään hinkua influensseriksi minulla ei ole, eikä oikein edellytyksiäkään, mutta matkakohdekin on sen verran poissa muodista, että mitään sponssirahoja tuskin on luvassa vaikka antaisin kohteille millaisia arvosteluita. 

Voinette siis luottaa rehellisyyteeni kun kuvaan vaikutelmiani J.R.R. Tolkienin Tarusta sormusten herrasta.

Oma kappaleeni on 22. suomenkielinen painos vuodelta 2001, iki-ihanan Kersti Juvan sekä Eila Pennasen ja Panu Pekkasen suomennos. Painoksen kansi on suhteellisen pökkelö valokuva, todennäköisesti aiheenaan sormusaave, kirja on pehmeäkantinen ja kartta puuttuu.

Hyvää matkaa minulle!