Luin tämänkin kirjan ikäänkuin ohimennen, suurimmaksi osaksi rannassa viltillä loikoillen, joka tapauksessa yhden vuorokauden aikana. Ilmeisesti tarvitsin taas Arosudesta lomaa, ehkä otan sen liian vakavasti, tai kuka ties se ottaa itsensä liian vakavasti. Joka tapauksessa Numero Zeron tapaus tuntui raikkaalta tuulahdukselta. Kirja on ilmestynyt 2015 ja seuraavana vuonna Eco jo kuolikin 84-vuotiaana.
Numero Zeron tapaus sijoittuu 90-luvulle, ja satirisoi keltaista lehdistöä. Ja tekee sen nimenomaan italialaisessa kontekstissa, josta syystä kaikki viittaukset ja vihjaukset eivät tietysti avaudu. Ehkä juuri tästä tietämättömyydestä kumpuaakin mieleeni rinnastus erään romaanin peruspremissin ja Silvio Berlusconin poliittisen uran aloituksen välillä.
Aivan kuten commendator Vimercate romaanissa, Berlusconi oli myös 90-luvun italiassa valtaa likaisin keinoin janoava mediamoguli. Berlusconi on jopa myöntänyt, että hän meni politiikkaan välttääkseen rikossyytteet. Eco kultturellina älykkönä ei tietysti ole tehnyt viittauksesta näin suoraa, vaan hän kuvailee 90-luvun alun italian, jossa tällainen on mahdollista.
Umberto Eco kirjoittaa omaa, uniikkia tyylilajiaan. Numero Zeron tapaus on kuitenkin lyhyempi ja jollain tavalla vapautuneempi kuin esimerkiksi hänen tiiliskiviromaaninsa ovat. Taattua Ecoa on kuitenkin se, että hahmot kertovat ja tutkivat virallisen historiankirjoituksen ja salaliittoteorioiden hämärällä rajalla, ja lukija saa luettavakseen pitkiä juoksutuksia sitaatteja, viittauksia ja teorioita, joista suurin osa on savuverhoa. Savuverho tosin on niin mielenkiintoista että sitä katselee mielellään, vaikka taustalla, näkymättömissä etenee paljon yksinkertaisempi totuus.
Econ henkilökuvauksesta tosin voi olla montaa mieltä. Tässä satiirissa suuri osa sivuhahmoista on yhden piirteen ihmisiä. Ehkä sen tämän kirjan osalta vähän sanelee tyylilajikin. Eco tuntee ihmisyyttä nimenomaan makrotasolla, historian ja kulttuurin tasolla, ja tarkka psykologinen havainnointi ei ole hänen heiniää.
Erityisesti ainoa naishahmo on ongelmallinen. Hän on tietysti osa kirjan satiiriluonnetta. Maia on kouluttautunut, kultturelli ja älykäs, ja pyrkii ajattelemaan ja pohtimaan asioita loppuun saakka. Tämän takia tarinan lyhytnäköiset skandaalilehtimiehet tietysti näkevät hänet autistisena, kun hän ei hypi keskustelun aiheesta toiseen niinkuin he. Ongelmaksi muodostuu, että huolimatta siitä, että hänet esitellään huippuälykkäänä, jää hän lopulta vain miehisen halun ja kiintymyksen objektiksi vailla omaa tahtoaan.
Tarinan on teemoitettu vahvasti italiaisen korruption ja fasismin perinnön ympärille. Eco etsii kirjoissaan vallan keskittymiä, koska tietää niiden liepeillä olevan salaisuuksia, julkisia salaisuuksia, ja monitulkintaisuutta. Kaikki lukijan mielikuvitusta kiihoittavaa materiaalia. Mutta kuten Ecolla yleensä, vaikka nurkat on kasattu väärälleen kaikenlaista kihelmöivää, itse tarinan juoni on kuitenkin yksinkertainen.
Umberto Econ erottaa Dan Brownista ehkä nimenomaan se, että siinä kun Dan Brown esittää kirjaimellisesti salaliittoteoriat jollain tapaa tosiksi, Eco esittää vain salaliittoteorioiden olemassaolon ja luonteen totena, ja paljastaa taustalta jonkin paljon yksinkertaisemman ja Occamin partaveitsen kestävän tapahtumain kulun tai ilmiön.
Numero Zeron tapauksessa tämän lisäksi asioita jätetään avoimeksi. Eco on tehnyt viimeisen harppauksen kohti totuudellisuutta siinä, että lopulta hyvin harvoin löydämme elämämme ilmiöille mitään lopullista totuutta tai selitystä, ja tämä varmaan onkin lopulta totuus elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti