Haller saa Maagisen teatterin edustalla kirjasen, tai markkinavihkosen, niinkuin Haller sitä luonnehtii, nimeltään Kirja Arosudesta. Hesse on sisällyttänyt koko 30-sivuisen teoksen kirjaansa. Se on taas erilaista kieltä ja tyyliä; poleeminen, vimmainen ja kiihkeä, ja tarjoaa taas Arosuteen uuden näkökulman. Tällä kertaa se tuntuu olevan Hessen oma näkökulma. Tähän mennessä Kirja Arosudesta tuntuu omaelämänkerrallisimmalta osalta, ja siinä puhutaan mm. kirjoittamisesta ja budhismista.
Olemme vasta sivulla 79, ja nyt jo Hesse (vuonna 1924!) on käyttänyt varsin vaikuttavaa ja nykyaikaista kerronnan keinojen arsenaalia. Kieli ja sen käsittely on modernia, romaanin rakenteella leikitellään, käytetään epäluotettavia kertojia, tajunnanvirtaa, aikahyppyjä, erilaisia etäännyttämisen keinoja ja tasoja, intertekstuaalisuutta, ja kaikki tehdään Aristoteleen runousoppi ja Freytagin malli huomioiden, mutta niiden ulkopuolella, edellä. Herman, sinä briljeeraat!
Eikä kirja tunnu edes puhtaasti modernistiselta. Siinä on postmoderneja piirteitä, ainakin jos ymmärrän oikein käsitteet metafiktio ja intertekstuaalisuus. (Todennäköisesti en ymmärrä niitä oikein.)
Samanlaisen järkytyksen koin elokuvakerronnan suhteen Iin kauhuelokuvafestivaaleilla kun katsoin Murnaun Faustin vuodelta 1926. Tuntui, että kaikki elokuvallisen kerronnan keinot olivat jo tuolloin keksitty. Leikkaukset, rytmi, ristikuvat, symboliikka, kuvavirran runous, ja kaikki se muu mikä on vain elokuvalle mahdollista. Poissa oli proosan tai näyttämödraaman keinoihin rajoittuminen. Faust, kuten Arosusikin, tuntui hämmästyttävän nykyaikaiselta!
Runoudessa on tiemmä tapahtunut paljonkin innovaatioita, tullut uusia suuntauksia, ihan viime vuosina ja vuosikymmeninäkin. Ehkä proosan innovaatiot ovat jääneet minulta näkemättä, kun isot julkaisutalot keskittyvät siihen höttöön mikä myy. Tai ehkä uutta on nimenomaan pirstoutuminen genreihin, keskittyminen populääriin. Minä en tiedä, auttakaa te, kertokaa mitä uutta proosalle on tapahtunut viime vuosikymmeninä!
Paitsi nykyaikaiselta, kirja tuntuu myö omakohtaiselta. Hesse kuvaa hämmästyttävän samanlaisia ajatuskulkuja ja prosesseja, kuin mitä minä olen takavuosina käynyt läpi. Olen itse tehnyt samanlaisen yksinkertaistuksen dualistisesta luonteestani, ja myöhemmin kamppaillut yhdeksi tulemisen, mutta monena olemisen prosessin kanssa.
Suurelta osin omakohtaisuus varmasti johtuu siitä, että kirja kuvaa ilmiöitä, jotka ovat yleimaailmallisia tietyissä tiloissa tai tilanteissa eläville ihmisille. Epäilemättä tässä on myös syy kirjan suureen suosioon eri syistä epäsovinnaisiksi itsensä kokevien ihmisten keskuudessa. Ainakin sen oivalluksen kirja on tuottanut, että jokin hyvin yksityiseksi tai ainutkertaiseksi omassa elämän narratiivissania kokema asia voikin olla yleismaailmallinen.
Huolimatta taiteellisesta laadukkuudestaan ja omakohtaisuuden tunteiden herättävyydestään, Arosusi ei ole mitenkään välittömän miellyttävä kirja lukea. Jotta kirjasta nauttii, vaatii se ajatustyötä, prosessointia ja ymmärtämisen ponnistuksia. Hyvin nautinnollista tämä on, samaan tapaan kuin vaikka pitkän matkan juoksu, mutta viihteellistä tai ajanvietteellistä tämä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti