Richard Brautigan on minulle uusi tuttavuus. Hänhän on laajemmin tunnetumpi esimerkiksi pienoisromaanistaan Taimenenkalastus Amerikassa, ja siitä, että hän oli hippiliikkeen kulttihahmoja sekä kaveerasi mm. Allen Ginsbergin ja Lawrence Ferlinghettin kanssa.
Pidin Sombrero falloutista. Ilmaisu on säästeliästä ja ilmavaa, tilaa on paljon, lauseet lyhyitä, ja käytetyt keinot eivät millään muotoa sakeita. Absurdi on vahvasti läsnä, mutta siihen ei pidä juuttua, sillä kirja palkitsee eniten sillä hetkellä kun absurdin hyväksyy totena ja annettuna, tai sen ohitse onnistuu katsomaan.
Erityisen tarkkaavaisesti ja todella tavalla Brautigan kuvaa surua, shokkia ja tuskaa - sitä miten niissä tilanteissa tajunta pirstoutuu, kokonaistietoisuus häviää hetkien aistimuksiksi ja pieniksi tarinoiksi ja kuvitelmiksi, mihin kipua voi hetkeksi paeta. Tai joissa se puraisee vielä kipeämmin.
Brautiganin kielessä on jotain samaa kuin joidenkin stand up koomikoiden äärimmilleen riisutussa ilmaisussa, joka aukeaa äkillisiksi ja yllättäviksi oivalluksiksi. Mutta kyseessä ei siis kuitenkaan ole mikään pelkkä oikukkaaksi huumoriksi jäävä tuotos, se on sanataiteellinen sommitelma ja kielimobile, jota on ihana tarkastella ja hämmästellä. Ja vielä senkin taakse jää jotain, jota en ihan onnistu sanallistamaan, mutta joka kuitenkin vaikuttaa minuun.
Kirja myös tuntui ajankohtaiselta. Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen jälkeen yksi kirjan absurdeimmista säikeistä ei enää yhtäkkiä olekaan niin absurdi.
Kirja on julkaistu vuonna 1976, mutta yhä se pakenee määrittelyitä ja odotuksia, josta syystä osa aikalaiskriitikoista varmasti sitä inhosikin. Toinen osa aikalaiskriitikoista muisti aina mainita, että heh heh tää on varmaan douppia shittiä paukuissa, ja siinä kertoi ihan yhtä lailla enemmän omista odotuksistaan ja mentaliteeteistaan kuin itse kirjasta.
Tämä oli ilahduttava kirja. Nautin kovasti sen lukemisesta, eikä siinä ollut missään vaiheessa mitään työlästä. Mutta silti se halvan huvin sijaan oli merkityksellinen kokemus.
