Olen nyt jatkanut hyvän matkaa eteenpäin 30-sivuisesta pamfletista "Kirja Arosudesta". Hesse on taitava. Hän leikkii kielellä ja proosan keinoilla, onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. Lukemisen nautinnollisuus on palannut. Tai ainakin sillöin tällöin innostun, elähdyn ja naurahdan ääneen. Kyllä, aika-ajoin Hesse ei voi pidättää itseään ja hän tekee sutkautuksen, palatakseen sitten vakavamielisyyteensä, ikäänkuin vähän vilkuillen ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt.
Kertomus on nyt kokonaan Harry Hallerin näkökulmasta. Hänen kuvauksensa masennuksesta ja ulkopuolisuuden kokemuksista on hyvin totta, ja hyvin omaelämänkerralista. Ja juuri kun ajattelen, että Haller on Hesse, vanha kunnon Hermann ottaakin ja nykäisee maton altani: hän tuo itsensä tarinaan, mutta nuorena naisena! Tervetuloa Hermine!
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kirja kertoo ensisijaisesti kirjoittamisesta ja vasta toissijaisesti masennuksesta tai valinnaisesta osattomuudesta. Hesse tutkii kirjoittajan ja hänen hahmojensa suhdetta. Hän leikittelee sillä, vaihtaa naamioita kuin Mysteerio Buffon näyttelijä. Mieleen tulee Hugo Pratt ja hänen sarjakuvissaan toistuva tanssi valveen ja unen, toden ja legendan välillä. Paitsi että Hesse tekee sen vähäeleisemmin, taitavemmin, ja säilyttäen yhteyden syvempään, ilman harha-askelia, ainoastaan ympäristönsä kautta piirtyvään totuudellisuuteen.
Alun rakenteelliset leikittelyt ovat päättyneet. Nyt ei enää ole lukuja tai osia, vaan proosa juoksee yhtenäisenä muodollisesti, mutta ulkoiset leikittelyt ovat saavuttaneet metastaasin, ja siirtyneet kielen ja ilmaisun sisäisiksi.
Edelleen tunnen ihmetystä. Niin paljon siitä, mitä olen yhdistänyt tähän aikaan, on ollut olemassa jo 1920-luvulla. Kuulkaa, ei toistaitoiseen proosaan ole ollut enää tekosyitä (ainakaan) sataan vuoteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti