TSH: 6. Kirjan IX Luku: Harmaat satamat ja Liitte B: Vuosien kirja

Ja nyt kirja on jo lopussa. En voinut päästää kirjasta irti. Matka Cirith Ungoliin, Denethorin hulluus, Pelennorin kentän taistelu, vaellus halki Mordorin, Sormuksen tuhoaminen, Konnun puhdistus, kaiken luin kuin en olisi koskaan ennen lukenut. Eivätkä minua haitanneet kömpelöt juonirakenteet tai deux ex machinat, enkä minä perustanut tuon taivaallista tarpeettomista tai viimeistelemättömistä osista tarinaa. Eikä matka tuntunut minusta ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. 

Jossain vaiheessa Tolkien miltei rikkoo neljännen seinän Samin ja Frodon suulla. He tiedostavat olevansa tarinassa, ja vieläpä niissä samoissa tarinoissa, joita Bilbo oli kerännyt ja kääntänyt. Ennen kaikista vaikeimpia edessäolevia hetkiä lukijankin taakkaa kevennetään paljastamalla hänelle, että hei, tämä on vain tarina. Ja niin se kevensi minunkin matkaani, tälläkin lukukerralla. 

Ensimmäiseltä lukukerralta muistan parhaiten 5. Kirjan alun. Se oli mielessäni kun aloitin tämän lukukerran, ja se oli mielessäni koko ajan. Kohta jossa Pippin torkkuen  ratsastaa Gandalfin viitan alla läpi nukkuvan maan resonoi minussa johonkin syvää muistoon. Ja muistakin, mihin: tiedättehän sen tunteen auton takapenkillä, kun auto hurisee unettavasti läpi tumman yön ja nukahdatte vastustamattomaan uneen ja toivotte ettette tulisi koskaan perille, jotta tämä maailman paras horre saisi aina vain jatkua? 

Jostain syystä molemmat, Gandalfin ja Pippinin ratsastus ja öiset autoreissut ovat syväpiirtyneet muistiini. Ikinä ei ole niin makeita ja katkeransuloisia unia ollut, kun nukahtaa pakkasyönä lämpimään autoon ja tietää että toiveista huolimatta kohta ollaan perillä, ja herää avatun oven kylmään sekä kuumana käyvän kytkimen lemuun. 

Mutta niinpä oli myös katkeransuloista nyt luopua tästä kirjasta. Harmaiden satamien lopussa minulla oli pala kurkussa kun yhdessä Pippinin, Merrin ja Samin kanssa jätin hyvästit Frodolle, Gandalfille ja Bilbolle. Ja kun Vuosien kirjan lopussa hautasin ja jätin hyvästit Samille, Merrille, Pippinille, Gimlille ja Legolasille, Aragornille ja Arwen Iltatähdelle, tulivat myös kyyneleet. Tarinassa oli kaikkea sitä mitä ihmisen elämässäkin, ja samalla tavalla lopussa luopuminen ja suru. 

Kaikista vioistaan ja puutteistaan huolimatta tämä on minulle tärkeä kirja. Osaksi voin analysoida miksi, mutta suuremmaksi osaksi en osaa, sillä tämä kirja on ollut osa minua jo niin kauan. Joka tapauksessa, huolimatta muodostaan ja kielestään, ja jopa aiheestaan, Taru sormusten herrasta tavoittaa jotakin todellista ja siksi kaunista. 

TSH: 4. Kirjan II luku: Tie soitten poikki

Niin paljon on tämä kirja herättänyt muistoja ja ajatuksia, että itse kirjan kommentoiminen on jäänyt vähemmälle. Olen nyt lukenut neljättä kirjaa kaksi lukua, ja vaikka vielä ei olla Mordorissa, messiaanisen Frodon Via Dolorosa on jo alkanut. Tolkienin tekstissä paljon tapahtuu vähällä. Monia suuriakaan liikkeitä ei liiemmin motivoida, vaan tuntuu, että tarinallinen välttämättömyys ne sanelee. 

Niinpä esimerkiksi luvussa Sméagol kesytetään, tapahtuu armonanto ja sääli Frodossa jotenkin yllättäin, ja tuntuu, että ihan vaan koska tarinan jatko niin vaatii. Ihan kuin olisi ollut tiedossa tarinan piste A ja sitten piste B, mutta siinä välillä olevia tapahtumia ei olisi tarkkaan historissa säilynyt ja sitten tuo väli on vain mahdollisimman yksinkertaisesti ja liikoja miettimättä restauroitu sen mukaan, mitä on noiden pisteiden välillä täytynyt tapahtua. 

Tällä tahallisella tai tahattomalla keinolla on saatu tarinaan dokumentaarisuuden tunnetta, tai illuusio luotettavasta kertojasta, joka toistaa epäluotettavaa legendaa. Tällainen sävy on Tolkienille ammattinsa vuoksi varmasti ollut hyvin tuttu. Ehkä kirja on myös tästä syystä mielenkiintoinen ja vertaansa vailla fantasia-genren joukossa: Tolkien sekä luo, että myös tutkijana tarkastelee omia legendojaan. 

Tätä kirjaa voikin mielestäni lukea toisin kuin esimerkiksi nykyisin yleisempää psykologista romaania. Toivottavasti käytän sanaa oikein, mutta tässä kirjassa voi nauttia sekä diegeettisestä, että diegesiksen ulkopuolisen kommentoijan kertojanäänestä, ja ehkä nimenomaan niiden vuorovaikutuksesta. Eri äänet tai kerronnan moodithan on kirjoitettu näkyville Tolkienin muussakin Keski-Maa-tuotannossa. Vähiten Hobitissa, mutta enemmän Silmarillionissa ja muissta, postuumisti julkaistuissa teoksissa. (Joissa muutamissa tulee vielä uusi taso, kun Cristopher Tolkien lisää mukaan oman kommentaarinsa, ja kommentaarin kommentaarin.) 

(Ehkä ei pitäisi käyttää jonkin itselleen tuntemattoman  tieteenalan {ja ollaan rehellisiä, minulle kaikkien tieteenalojen termit ovat lopulta tuntemattomia} termejä ollenkaan. Genetten narratologiaa en tunne, enkä muutakaan narratologiaa. Korvatkaa mielessänne termi diegesis tuossa yllä jollain käsitteellä, joka mielessänne kuvaa kertojan käsitteellistä sisäisyyttä/etäisyyttä tekstistä.)

Olen aiemmin kirjoittanut Tolkienin anti-materialistisuudesta, luonnonrakkaudesta ja kauneudentajusta. Mietitäänpä nyt myös niitä tummempia puolia. 

Ensinnäkin ongelmallista on Tolkienin katolisesta taustasta kumpuava käsitys absoluuttisesta hyvästä ja pahasta. Tolkien on kirjoittanut maailmaansa absoluuttisen hyviä hahmoja ja entiteettejä ja vastaavasti myös absoluuttista, saatanallista pahaa tihkuvia tahoja ja olentoja. Tarinan protagonistirodut kuvataan sitten taas olennoiksi, joiden sisällä hyvä ja paha käyvät ikuista taisteluaan. 

Ymmärrämme, että tällainen polarisointi on peräisin juutalais-kristillisestä maailmankäsityksestä. Ja ymärrämme myös, että koko inhimillisen ja ei-persoonallisen, säihkyvän ja alati muuttuvan olemassaolon kaikissa kedon väreissä kukkivan kauneuden ja kauheuden  kirjon redusoiminen absoluuttiseksi hyväksi ja absoluuttiseksi pahaksi on sekä vahingollista että valheellista. 

Niinpä Tolkienin maailmassa on kokonaisia rotuja, joiden tuhoaminen on oikein, ja jopa velvollisuus. Samoin jokainen päätös tai pulma on johdettavissa hyvän ja pahan taisteluun. 

Vaikka Frodon, Samin ja Sméagolin matka ja Boromirin petos ja sen sovittaminen tuovat mustan ja valkoisen lisäksi mukaan myös harmaan eri sävyt, ja valinnan mahdollisuuden ja vapaan tahdon, niin mielestäni se vain korostaa kaikkien muiden värien poissaoloa.

Yksi poikkeus tosin on. Tom Bombadil. Hän ei ota Sormuksen sotaan osaa, ja toimii ehkä ainoana vihjeenä siitä, että mikään dikotomia, väärä tai oikea, ei pysty yksinään kuvaamaan kaikkeutta tai kokemisen kokonaisuutta. 

Toinen ongelmakohta kumpuaa Tolkienin luokkayhteiskuntataustasta. Ylimykset ja rodut ovat toisten yläpuolella syntyperäisen jalouden takia ja syntyperä määrittää olion paikan maailmassa. Äärimmillään tämä johtaa kirjassa aika räikeään rasismiin, ja sehän Tolkienin aikaan oli Englannissakin hyvin suosittu harrastus. 

Örkeistä on tehty niin pahoja ja iljettäviä olentoja, että niitä saa ja pitää lyödä kuin vierasta sikaa (miettikääpä tuonkin sanonnan alkuperää), ja syntyperänsä vuoksi niillä ei edes ole mahdollisuutta kääntyä hyviksi. Ja ihan sattumalta ne myös vaikuttavat myös piirteiltään hyvin ei-kaukaasialaisilta, ja puhuvat vähän kuin ebonicsia. Samoin ovat itäläiset, haradilaiset ja mustainmaalaiset alttiimpia kääntymään pahaan, blasted savages!

Luokkajärjestyksessä voi tietysti nousta, niihän tekevät Pippin ja Merri ihan vaan kun heillä on (syntyperänsä vuoksi) silkkaa chutzpahia ja opportunistista yritteliäisyyttä, mutta sittenkin he ottavat paikkansa hierarkisessa järjestelmässä, jota ei koskaan kyseenalaisteta. 

Kontukaan ei ole mitenkään egalitaarinen paikka, sillä esimerkiksi Sam Gamgihan on nöyristelevä ja lakkiaan hypistelevä palveluskunnan jäsen ja Frodon orjallinen ja uhrautuva palvelija loppuun saakka.

Kolmanneksi kirja on ajan hengen mukaisesti sovinistinen. Lobelia Säkinheimo-Reppuli, Eowyn, Galadriel, parrakkaat ja seikkailevat kääpiönaiset, ja itsenäiset ja omille teilleen kadonneet entvaimot ovat voimakkaita hahmoja. Mutta tarinan päähenkilöitä he eivät ole. Ja Eowyn kyllä kapinoi yhteiskunnallista asemaansa vastaan, mutta liikkeelle panevaksi voimaksi on asetettu sydänsurut, ja lopussa hän taitaa kuitenkin alkaa kotirouvaksi.

Mutta vaikka TSH:ssa on paljon rumaa, en kuitenkaan saata sitä hylätä. Mieleni tarttuu mieluummin niihin kauniisiin asioihin, ja mielestäni niin saa käydäkin, sillä ehdolla, että nuo rumat puolet tunnistaa ja pyrkii varomaan sitä, etteivät ne ui oman ajattelun osaksi. 

TSH: 3. Kirjan XI luku: Palantír

Huolimatta yrityksistäni hidastaa, ovat sivut juosseet altani. Koko ajan kysyy mieleni "Entä mitä sitten tapahtui?" Ikään kuin en olisi sitä jo moneen kertaan lukenut taustatarinoineen ja legendoineen päivineen. Vain harvoin maltan pysähtyä makustelemaan maisemia ja joskus on jopa kiusaus hypätä hitaan lauseen ohitse. Silloin joudun pysäyttämään itseni, palaamaan takaisin ja pakottamaan itsepäinen mieleni tajuamaan myös se lause, joka ei tunnu suoraan jouduttavan matkaa. 

Tiesittekö että lukemisestakin voi ruumiillisesti väsyä? Muistan tämän tunteen lapsuudestani, tai jos on joutunut olemaan sairaana vuoteessa. 

Tajusin lukiessani, että TSH on varmaan muovannut arvojani hyvin varhaisessa vaiheessa. Tai sitten Tolkienin antimaterialistinen asenne, joka on kuin maku vedessä tai hämyisen tuvan valon väri, on resonoinut minussa jo olevien arvojen kanssa. En sitä saa varmaan koskaan tietää sen enempää kuin sitäkään, onko maailmankatsomukseni feministisyys saanut siemenensä nuorena luetuista Le Guinin ja Atwoodin kirjoista, vai olenko nuo kirjat lukenut koska olen niihin arvojeni puolesta tuntenut vetoa. 

Todennäköisesti on käyny kumminkin päin. Mutta olen lukenut hyvin monenlaista spekulatiivista fiktiota, myös esimerkiksi Heinleinin military scifiä tai niin sanottua "hyllymetrifantasiaa" tai jopa Games Workshopin avaruusburgereita, ja silti muistettavimmat ja vaikuttavimmat kokemukset liittyvät aina lajityyppien humaaneihin ja feministisiin, ehkä myös luonnon ja olevan itseisarvoa (kontra välinearvo) korostaviin teoksiin. 

Tolkienin rakkaus maailmaansa ja sen eläviin olentoihin herättää ja elähdyttää minussa rakkauden omaan maailmaani, ja samoin kuin Tolkien suree itse tekemänsä maailman iäksi menevää ja tuhoutuvaa, suren minäkin tämän maailman luontoa, vanhoja taloja ja oman aikani hävinnyttä yksinkertaisuutta. Varmasti omassa kehityshistoriassani nämä tarinat ovat tuollaisen tunteen yksi arkkityyppi. Ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan lintujen laulusta ja lajirunsaudesta lähipuistoissa ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan siitä äänestä, jonka tuuli tekee Pispalanharjun vanhoissa puissa, ja jopa puiden olemassaolosta itsestään. 

Sillä jokaisessa luvussa kuvataan maan muotoja ja kasvillisuutta samalla hellyydellä kuin millä vanha pariskunta pitää toisiaan kädestä, tietäen yhteisen ajan rajallisuuden. Ja jokaisessa tarun kirjassa liikuttuu joku henkilöhahmo kyyneliin ympäröivän kauneudesta ja kaihosta vanhoihin metsiin tai maanalaisiin saleihin. 

Vaikka tekstin rakenne, muoto ja tyyli ovat karheita ja kömpelöitä, ja juonenkäänteet joskus väkinäisiä, ovat ne sitä varmaan osittain mallinsa vuoksi. Tolkien tutki vanhoja tekstejä ja niiden rakennetta ja keinoja. Hän ei edes yrittänyt olla mikään kerrontataiteen radikaali uudistaja. Vanhoista legendoista on kuitenkin sen verran tultu kohti satua, tarinointia ja legendaa, että muoto ei ainakaan minulla tule sisällön eteen. Ainkaan pahasti. Lisäksi viime kirjoituksessa muistelemani ja ounastelemani sisällön raskassoutuisuus ei joko ole alkanut, taikka sitten minun lukijankykyni ovat vain paremmat kuin ennen. Ja siksi olenkin otsikossa mainitun luvun ohella lukenut miltei yhdellä istumalla koko kolmannen kirjan, jossa jo mainitun lisäksi ovat siis luvut:

    I Boromirin lähtö

    II Rohanin ratsastajat

    III Uruk-Hai

    IV Puuparta

    V Valkoinen ratsastaja

    VI Kultaisen kartanon kuningas

    VII Helmin syvänne

    VIII Tie Rautapihaan

    IX Hylkytavaraa

    X Sarumanin ääni

TSH: 2. Kirjan X Luku: Saattue hajoaa

Olen nyt jo ehtinyt toisen kirjan loppuun, ja samalla siihen kohtaan, missä alun perin kolmessa osassa julkaistun tarun ensimmäinen nide, Sormuksen ritarit päättyy. Muistan että poikavuosinani, kun aina kerran kahteen viikkoon kannoin kirjastoautosta sylillisen kirjoja, luin samaa tahtia ja nopempaakin. 

Käsieni läpi kulkivat jatkuvana virtana Edgar Rice Burroughsit, Zane Greyt, Jules Vernet, Isaac Asimovit, Brian Aldissit, Ursula K. Leguinit, Philip K. Dickit, Arthur C. Clarket, Greg Bearit, Frederik Pohlit, Michael Moorcockit, Frank Herbertit, Robert A. Heinleinit, Arkady ja Boris Strugatsgit, Robert E. Howardit, William Gibsonit, Holdstockit, Weiss&Hicmannit,  jne.

Vartuin hyvin yksinäisenä ja siihen tilaan helposti aina luiskahdan nykyäänkin, ellen tietoisesti taistele vastaan, vaikken ole luonnoltani introvertti.  Kirjat olivat pakopaikkani vuoroin traumaattisesta, vuoroin tylsästä lapsuudestani. Ne olivat minun turvani ja salainen maailmani, minne eivät perhehelvetti, kyräilevät ja ilkkuvat kyläläiset eivätkä koulukiusaajat yltäneet. 

Kirjat ja myös metsissä samoilu. Rakastin vaaroja, jänkiä ja metsiä. Kuusimetsiä, mäntykankaita, lehtoja, rämeitä, vittikoita. Kiviroomiot, vanha tervahauta, tupasvillat, kevättalvinen pihkan kerääminen, tulitikkuleikit, puskainen jokivarsi, saajot, kurut, tiaiset, peipot, varikset, kuikat, pitkin kesäöitä laulavat surumieliset kuikat, lekottelevat piekanat, säikäyttäen yhtäkkiä lentoon lähtevät teeret, koppelot ja metsot, ovelina ja tutkakaulaisina lymyilevät pyynpoikueet, pikkukuovit, isokuovit ja hirvien ja porojen jäljet ja 35 vuoden takaiset polut ja reitit palautuvat mieleeni kuin olisi kävellyt niitä eilen. 

Muuta mielipuuhaani 80-luvun Perä-Pohjolassa olivat mopolla ajelu  metsäteitä pitkin ja puissa kiipeily. Lähin huoltoasema oli 4 kilometrin päässä ja lähimmät kaupat 10 kilometrin päässä. Naapurissa kävi viikoittain K.I. Eeron myymäläauto (en muista oliko nimi enne), josta voi ostaa karkkituusin tai suklaapatukan jos sattui olemaan rahaa. Olin ehkä kuitenkin tavallani onnekas, sillä ikätoverini (sikäli kuin heistä tiesin) harrastivat samaan aikaan lähinnä mehukattikiljua, serkkujensa kauloihin fritsujen imeskelyä, uskonnollista ja tavallista ahdasmielisyyttä sekä maatöitä traktorilla. 

(Tähän aikaan siis pyöräilykypäristä ei kai oltu kuultukaan, videolaitteita vuokrattiin R-kioskilta, kauppoihin voi kävellä puukko vyöllään, televisiossa oli kaksi ja puoli kanavaa ja radiosta voi hyvällä tuurilla onnistua kuulemaan Kantrispagettia, Route 66:sta, Lohikäärmepuuta tai Avaruusromua. Lukeminen oli akkojen hommaa, niinkuin kaikki muukin mielikuvitushöpötys. Internettiä ei ollut, mutta BBS:siin saattoi päästä modeemilla joka vinkui ja kurnutti kuin nariseva ja vieterillä kiinni paukahtava ovi.)

Mutta asiaan palatakseni, minun on pakko hidastaa nyt lukemista, sillä huomaan etten ehdi ajatella ja sisäistää lukemaani kunnolla. En malttanut pysähtyä viipyilemään Lothlórieniin sormuksen ritareiden kanssa, tai katselemaan maisemia Anduinin rannoille. Nämä luvut, ja kymmenenen joka on mainittu otsikossa, minä taivalsin yhdessä illassa:

    VI Lothlórien

    VII Galadrielin peili

    VII Jäähyväiset Lórienille

    IX Suuri Virta

Muistelen vanhastaan, että tie käy nyt eteenpäin synkemmäksi ja raskassoutuisemmaksi. Edessä on alkuperäisen julkaisun toinen nide Kaksi tornia ja siis koko opuksen 3. ja 4. kirjat. 

TSH: 2. Kirjan V Luku: Khazad-dûmin silta

Kirja on napannut minut mukaansa ja olen lukenut sitä kuin sanojen nälässä ja janossa. Muutamassa tunnissa toinen kirja on edennyt viidenteen lukuunsa, Rivendellin neuvonpidosta julman Caradhasin rinteille ja sieltä Paatsamalan portille ja läpi Morian. Luvut ovat vilahdelleet ohi kuin maisemat kiitävän junan ikkunasta: 

    I Kohtaamisia

    II Elrondin neuvonpito

    III Sormus vaeltaa etelään

    IV Matka pimeydessä

Jotain muutakin on tapahtunut. Kun aloin tätä eeposta lukea,ajattelin ehkä salaa, että tämä on jotenkin vähäinen tai köykäinen verrattuna moniin myöhemmin lukemiini kirjoihin. Että kirja on pelkkä kielitieteellinen harjoitus tai peli, jonka on kyhännyt kokoon elämästä mitään ymmärtämätön kuivakka akateemikko, ja että kun se ei kuvaa ihmisen tilan tai olemisen psykologista totuutta, se on pelkkää viihdettä tai knoppikikkailua. 

Viime lukemasta on myös niin kauan, etten oikein luota sen aikaiseen itseeni. Olen kokenut sen jälkeen niin paljon, kasvanut ja muuttunut. Oppinut näkemään, asettamaan yhteyksiinsä ja ymmärtämään. Itseäni ja ehkä myös maailmaa. Ja varmasti totta onkin, että vuosien takainen itseni on harhaillut vielä nykyistäkin enemmän pimeässä ymmärtämättä sisäisiä vaikuttimiaan tai maailman lainalaisuuksia 

Mutta nyt ajattelen, että ehkä silloinkin kykenin näkemään jotain. Tai ehkä olen vain itse kasvanut sellaiseen mittaan että näen tekstin eri tavoin. 

Huomaan löytäneeni tästä ehkä vähän löysästi kirjoitetusta ja ihmissielua varsin ohuesti ymmärtävästä tekstistä sittenkin jotain joka kalskahtaa Todelta, tai on oikeasti perustavalla tavalla kaunista. Ehkei tämä kirja olekaan niin turhanaikainen (viihteellinen, pinnallinen) kuin ajattelin; sen syvempi merkitys on vain haudattu satujen ja pelien ja sanavuorten alle. 

En vielä oikein tiedä mikä se on. Mutta luulen sen jonkin olevan olemassa huolimatta siitä, mikä vaikuttaa olevan kirjan varsinainen sisältö. Joku kirjan olemassaolossa on totta ja kaunista. Siinä, että joku on sen tehnyt. Jotain niistä autenttisen havainnon, ihmettelevänä ihmisolentona olemisen hetkistä, joita kirjoittajalla on ehkä elämässään ollut, tuntuu päässeet tärvelemättä kirjan sivuille. Ehkä se Totuus ja kauneus on niissä ja niiden synnyssä. 

Olin ajatellut, että kirjoittaisin tänään myös Karukosken Tolkien-elokuvasta, mutta jääköön se toiseen kertaan. Seuraava luku odottaa ja iltaa on vielä jäljellä. 

TSH: 1. Kirjan VIII Luku: Sumua hautakeroilla, IX: Pomppivan Ponin majatalossa, X Konkari, XI: Veitsi yössä ja XII: Pako kahlaamolle

Ja niin on ensimmäinen kirja kuudesta luettu loppuun. Tarina on paljon mukaansatempaavampi kuin muistin. Olen lukenut joka ilta, enkä ole ihan paria kertaa lukuunottamatta kärsinyt edes kiusallisesta ajatuksen karkailusta. 

Tolkienin teksti nakuttaa kuin kaappikello, eikä aikahyppyjä juuri tehdä, ei eteenpäin eikä taaksepäin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja kerronta on tasaista, rytmitöntä. Kieli ja lauserakenteet pysyvät samoina siitä huolimatta onko kyseessä suvantokohta vai kiihkeää toimintaa. 

Kertomusta ei siis rytmitetä kieliopillisin tai rakenteellisin keinoin. Mun mielestä. Mutta rytmiä siinä silti on. Se tulee tarinan väristä ja lämpötilasta. Kylmä ja lämmin vaihtelevat, ja tunnelma. Milloin ollaan viiltävän kylmillä hautakeroilla, milloin alkusyksyn heikkenevissä helteissä. Milloin taivalletaan kylmässä aamusumussa, milloin ollaan lämpimässä tavernassa. 

Toinen rytminen elementti ovat laulut. Minulle niiden lukeminen on aina hitaampaa ja vaivalloisempaa. Muistan ensimmäisillä lukukerroilla hyppineeni niitä ylitse. Ehkä se johtuu siitä, että pysty kuvittelemaan millaiseen musiikkiin laulut on sovitettu. En tiedä onko se suomennoksen syytä, mutta en kuule niissä musiikkia. 

Onneksi (?) meille on säilynyt ote siitä, miten Tolkien on laulanut.  Jotkut nauhoitukset Tolkienista laulamassa kuulostavat kyllä myöskin siltä kuin joku kiusaisi kissanminttupäissään valittavaa kiimaista kollia. Ehkä vaikeuteni lukea Tolkienin lauluja musikaalisesti johtuu vain siitä, että Tolkien ei vaan ollut kovin musikaalinen. (Jos kohta sitä en ole minäkään.)

Ensimmäisen kirjan lopussa Frodon kantaa Rivendellin kahlaamon ylitse Asfaloth, Glorfindelin hevonen ja tulviva Kohuvesi on vie Mustat Ratsastajat mennessään. Mukaan on tullut Konkari ja Frodo on haavoittunut yhden Mustan Ratsastajan veitsestä. 

Ensimmäisen kirjan loppupuoli on ollut Briistä lähtien synkänpuoleista ja vakavaa pakoilua. Tyylilaji on muuttunut sadusta jonkin sotaretken tai operaation raportoinnin kaltaiseksi. Ihan kuin lukisin kertomusta operaatio Gunnersidestä kun Joachim Rønneberg ryhmineen hiihti natseja karkuun tuhottuaan raskasvesilaitoksen Norjassa. 

Jotenkin minua hämää se, että kaikki nyt kuvatut sormuksen kantajien pakoretken vaiheet eivät olleet tarpeellisia. Ensin ollaan toisessa pusikossa, sitten toisessa, eikä kumpikaan merkitse mitään sen kummempaa kertomuksen logiikassa.  En usko että kukaan nykyään kirjoittaisi noin. Tolkien ei tietysti olekaan kirjoittanut modernia romaania tai novellia, jossa on kaikki välttämätön ja ainoastaan välttämätön. Ääriesimerkkinä virheellisesti Hemingwayn tekosiksi mainittu kuuden sanan kertomus: "For sale: Baby shoes, never worn." Ei, Tolkien ammentaa legendojen ja tarinoinnin ja turinoinnin lähteistä, ja siellä on aivan hyväksyttyä ja tarpeellista kirjoittaa myös sanoja, jotka eivät ole jännitettyjä jotakin totuutta tai tarkoitusta kohti. 

Ehkä itse pidän myös tuosta Tolkienin tavasta. Halutessaan lukija voi hidastaa ja antaa jonkin pusikon tai rinteen kuvauksen piirtyä tarkemmin hänen mieleensä tai sitten ei. Tolkien rakastaa luomaansa maailmaa ja tuhlailee sanoja ja kappaleita sitä kuvaillessaan, ja hyvä niin. 

TSH: 1. Kirjan VI Luku: Vanha metsä ja VII Luku: Tom Bombadilin talossa

Kuudennessa luvussa Frodo, Sam, Merri ja Pippin tepsuttelevat pahamaineiseen Vanhaan metsään. Tekstissä kuvataan hyvin taitavasti maisemia, vuorokaudenaikoja ja seutujen tunnelmia, mutta ne on jotenkin tekstin virtauksessa ja rytmissä kätketty niin, että ne menevät helposti ohitse jos niitä ei erikseen pysähdy ajattelemaan.

Kiinnitin huomioni tähän kohtaan: "Ratsastettuaan tunnin verran hitaasti ja puhumatta he näkivät Aidan häämöttävän äkkiä edessä. Se oli korkea ja hopeisten hämähäkinseittien peitossa." Se kiinnitti huomiotani varmaan koska myöhemminkin kuudennessa tai seitsemännessä luvussa puhutaan jonkin kasvin olevan hämähäkinseitien peitossa. Muistamme Ungoliantin, Bilbo kohtasi jättiläishämähäkkejä Synkmetsässä ja tiedämme tulevaisuudessa kohtaavamme Lukitarin. Melkoinen yhteensattuma. Mutta tarinoita ja mytologioita tehdessä niitä tietysti sattuu ja myös tahallaan aiheutetaan. 

Tolkienia kyllä puri lapsena Afrikassa tarantula. Tolkien itse sanoi, ettei pelkää hämähäkkejä eikä muista itse puremaa, vaikkakin sen kuinka juossut kauhuissaan lastenhoitajan helmoihin (ehkä sen saman, joka piti Tolkienia niin kauniina lapsena että kävi näyttämässä häntä mahdollisesti omin luvin kotikylässään).

Mutta itseäni kiinnostaa tässä tuollainen kokoelma toistuvia rakenteita tässä Tolkienin tarustossa. Useammin kuin kerran käy niin, että pahaenteisiin metsiin mennään kohti itää. Sitten siellä kohdataan hämähäkkejä tai niiden läsnäoloon ainakin vihjataan. Metsässä on jokin vaara tai pinne, yleensä jäädään kiinnni johonkin onkaloon tai verkkoon, ja mahdollisesti vietellään tai myrkytetään uneen, ja metsän toisella puolella odottaa jonkinlainen isähahmo ja sitten syödään ja juodaan niin perkeleesti. On se isähahmo sitten Tharanduil, Beorn tai Tom Bombadil. 

Tom Bombadilista puheen ollen, hän taitaa olla tämän kirjan suurimpia mysteereitä. Tolkien on kai jossain Tomista sanonutkin, että on hyvä jättää edes jotain arvoitukseksi. Jokaisella ja jokaisen serkulla on oma teoriansa Tomista, mutta itse kannatan sitä, että ainakin osaltaan ja jollain tasolla Tolkien on sijoittanut hänessä kirjaan kirjailijan itsensä. Ainakin minusta Tom vihjailee niin hyvin selväsanaisesti sanoessaan Frodolle että hän oli täällä jo ennen ketään muuta ja ennen kuin Musta Ruhtinas oli tullut ulkopuolelta, toisin sanoen ennen tarinoiden alkua. 

Minusta tässä on kätkössä hyvä viisaus tai havainto teoksesta ja tekijästä yleisemminkin. Mitään teosta ei voi tehdä ilman että tekijä on lopputuloksessa mukana. Sanotaanhan usein että kuvien tekijät tekevät kaiksista ihmisistä jollain tapaa itsensä näköisiä (ja jotkut, kuten minä tekevät enimmäkseen omakuvia!). Mutta vaikka näin kirjaimellisesti ei asiaa näkisikään, kyllä kaikki luova mikä meistä virtaa on tullut sisällämme ollessaan osaksi meitä, vaikka sitten teoksen hahmo olisi suoraa havaintoa tai ärsykettä ympäröivästä. 

Tomin ja Kultamarjan suhde on hyvin arkkityyppinen. Tolkien kuvaa parisuhteita aina melko yksiulotteisesti ja ihannoivasti. Tottakai pariskunnat kohtaavat ulkoisia tragedioita, mutta rakkaus ja rakastamisen tapa on varmaa ja ongelmatonta. Ehkä Tolkien on nähnyt oman suhteensa Edithiinsä niin. 

TSH: 1. Kirjan IV Luku: Oikotie ja sieniä ja V Luku: Salaliitto paljastuu

Tässä vaiheessa tekstiä sadunomaisuus alkaa vähän karista. Se välittää kiireen tuntua ja synkempiä sävyjä. Lukijaa hemmotellaan silti vielä keskiluokkaisessa Konnussa, kaiken tämän kuvaaminen on ollut tarpeellista valmistautumista, jotta edessä olevat synkät ajat ja vaikeudet (joista koko ajan vihjataan) pääsevät sitten oikeuksiinsa. 

Vielä kuitenkin tepsutellaan taaperon askelin, ja aina uhkaavan tilanteen ja päätöksenteon vaikeuden hetken jälkeen syödään jossain Enid Blytonmainen ateria. (Raastavan karkeat maalaispyyhkeet eivät sentään ole vaivoinamme.) Lukija ja henkilöt lasketaan hellävaroen kohti jossain kaukana edessä nimeämättömänä häämöttävää sodan todellisuutta. Tai ehkä kyseessä on se sammakon keittäminen hitaasti lämpötilaa nostamalla. Tai sitten matka aikuisuuteen suojatusta lapsuudesta, tilaan, jossa on kestettävä vaikeuksia ja tehtävä vaillinaisin tiedoin kohtalokkaita päätöksiä. 

Viides luku on jotenkin väkinäisen oloinen. Merri ja Pippin olisi varmaan saatu matkalle mukaan luonnollisemminkin. Nyt käykin ilmi että hahhahhaa, hehän ovat tienneet koko ajan tästä salakähmähankkeesta. Tarina on kuitenkin imaissut minut mukaansa. Sivut kääntyvät kuin itsestään. 

TSH: 1. Kirjan III Luku: Kolme kumppanusta

Edelleen tapahtuu nopeammin ja enemmän kuin muistin. Pittoreski retkeily kääntyy jännäksi kun pari kertaa kohdataan Musta ratsastaja, mutta sitten ollaankin suurhaltioiden piknikillä. Ja aw chucks, Frodo nimetään haltiamieleksi kun hän osaa haltialatinaa. Jätkä pääsi piireihin! Laulua on ja soittoa ja ilonpitoa ja jaarittelua luonnon helmassa. Perus kesäilta Pispalassa. 

Huomaan seuraavani tarkasti Konnun kartasta missä seurue milloinkin matkailee, ja minusta tuntuu, että ensimäistä kertaa tällä lukemalla seutu piirtyy silmieni eteen "totena".

Lapsena ja nuorena tunsin ja tiesin vain millaista oli Perä-Pohjolan karuissa metsissä, useimmiten taloussellaisissa. Nyt kun on itsekin kokenut useammanlaisia maan muotoja ja kasvipeitteitä, mielikuvitus tarttuu sanoihin paremmin. Ehkä kyse on myös siitä, että kuvien tekeminen ja harjoittaminen on opettanut minut katsomaan ja näkemään todellisuutta paremmin. Ehkä nyt näkee puun fyysisen olemuksen siinä kuin ennen metsissä koki vain puun merkin tai symbolin sellaisen nähdessään. 

Tolkien tiemmä perheineen patikoi Alpeilla ja jos missä, ja retkeilystä puhuessaan hän tietää mistä puhuu. Ihan valtava hinku tulee patikoimaan, ja yhtä valtava suru siitä, että paikat, jossa voisi liikkua yksin, kaikenlaisten sääntöjen ja määräysten koskematta ja ilman jatkuvaa ohjeistuspainetta alkavat olla harvassa. 

Ei patikointi enää olekaan seikkailua vaan suorituksia. Kuinka monta kymmentä kilometriä päivässä ja kuinka keveitä ovat varusteet ja gps kertoo koko ajan 100% varmuudella missä ollaan. Spandeksia viuhtoo vastaan ja ohi tippa nenässä ja leiripaikoilla on ruuhkaa. 

Noh, eipä nykykunnossa kummoisia reissuja varmaan enää edes tehtäisi ennenkuin joku paikka paukahtaisi ylipainon alla. Mutta kyllä minulla on ikävä sitä lapsuuden illuusiota, että metsät olivat rajattomia ja että sinne voisi kaikessa rauhassa kadota määrättömiksi ajoiksi. 

Tolkien kuljettaa tarinaa edelleen sadun konventioilla ja granulariteetilla. Hän ei juuri vaivaa pätään henkilöiden sisäisillä maailmoilla, siitä korkeintaan vihjaillaan ja leppoisa kertojanääni laskettelee tarujen rytmiä, vinkeitä ja veikeyksiä, pitäen kuitenkin kuulijan turvassa. 

TSH: 1. Kirjan II Luku: Menneisyyden varjo

Itse olisin nimennyt tämä luvun mieluummin näin: "Holy Exposition, Batman!" Jos edellisessä luvussa haikailin mysteerin tunnun suhteen, niin tämä luku pisti ne haihattelut kyllä halki, poikki ja pinoon. 

Samalla kun Tolkien muutamalla rivillä kuluttaa 13 vuotta aikaa, kertoo hän Gandalfin suulla kaiken sormuksen alkuperästä, Klonkun historiasta ja myöskin miten Musta ruhtinas tähän kaikkeen liittyy. (Lisäksi Gandalf paljastuu Jack Bauerilaiseksi hahmoksi suhteessa kantaansa kasuaaliin tulella kiduttamiseen. Hard men making Hard desicions.) Kertoopa hän vielä senkin, että miten Sormus tuhotaan.

 Hengästyttävää ja vähän huolestuttavaa, jääkö meille mitään selvitettävää loppujen 824 sivun ajaksi?

Henkeä haukkoessani harhauduin miettimään miksi aikoinani kirjaan tutustuin. Kimmoke tuli varmaan nörttituttavilta tai sitten Mikrobitti-lehden kolumnista. Kirjastoautosta minä kuitenkin kirjat lainasin. Muistan nähneeni Sam Bakshin filmatisoinnin, mutten osaa sijoittaa sitä ennen tai jälkeen kirjan lukemisen. Nykyäänhän kirjoihin varmaan tullaan Peter Jacksonin filmifranchisen kautta. Kirjasta on tullut viihdeteollisuuden aromiainetta, jolla maustetaan milloin pelejä, milloin pehmoleluja, milloin elokuvia. 

Tätä taustaa vasten opuksen historia 60-luvun hippien vastakulttuuriklassikkona on melko vänkä. Siitä voi lukea lisää vaikka täältä. Itse Tolkien ei tätä statusta juuri arvostanut"Many young Americans are involved in the stories in a way that I'm not," ja puhui ilmiöstä nimellä "My deplorable cultus". 

Siristämällä silmiään, teoksen voikin varmaan nähdä sisältävän "critique of materialism, its environmentalism and anti-war stance" - tyyppistä tavaraa niinkuin linkatussa artikkelissa annetaan ymmärtää, mutta on asiassa sekin puoli, että Tolkien itse oli luokkayhteiskuntaa puolustava, ajan tavan mukaan rasistinen, todennäköisesti sovinistinen ja varmasti umpikatolinen vanha krakakaula. 

Mutta silti jään miettimään, että olisi ehkä hauska lukea tämä kirja nimenomaan niin kuin 60/70- luvun radikaali, eikä niinkuin 80-luvun finninaamainen nörtti. 

Tässä minua varmaan auttaa linkatun artikkelin kirjoittajan kokoama lista Keski-Maa-veisuista mainituilta vuosikymmeniltä:

Pink Floyd - The Gnome
Led Zeppelin - Ramble On, Misty Mountain Hop, The Battle of Evermore
Black Sabbath - The Wizard 
Genesis - Stagnation
Rush - Rivendell, The Necromancer

Tässä soittolistana. 

TSH: 1. Kirjan I Luku: Odotettu matka

En muista koska viimeksi luin tämän kirjan. Kaikkiaan olen lukenut sen useita kertoja. Sekä suomeksi, että englanniksi. 

Minulla on muistikuva että ensimmäinen kerta oli kouluikäisenä lapsena, ja silloin kaikki oli vielä tuoretta ja vaikeaa ymmärtää. Fantasiagenreenkään en ollut ehtinyt kummemmin tutustua. Muistan, että kamppailin ymmärtämisen kanssa, ja kaikki oli kovin uutta ja jännittävää. 

Toinen lukukerta, jonka muistan oli Pohjan Sotilassairaalassa 19-vuotiaana, kun olin toipumassa keuhkokuumeesta. En muista mitään erityisiä kohtia, mutta sen muistan, että jostain syystä minun oli vaikea keskittyä ja monet kohdat menivät "automaattiluvulla". Luultavasti syynä oli huonovointisuus sairauden takia. Ehkä siitä minulle jäi kuva, että kirjassa on paljon suvantokohtia ja se ei edennyt erityisen jouhevasti. 

Nyt ensimmäisen luvun luettuani olenkin vähän hämmentynyt siitä, kuinka sadunomaista ja jouhevasti etenevää kerronta on. Muistikuvissani ensimmäinen luku oli paljon pidempi. 

Ketähän ne kolme kääpiötä ovat, joiden kanssa Bilbo lähti taivaltamaan tien päälle? Heitä ei nimetty (eikä tietääkseni nimetä myöhemminkään), tupsahtivat vain mukaan kolmesta eri huoneesta kesken askareidensa ja lähtivät tien päälle. 

Jotenkin jäin kaipaamaan sitä tunnetta kun ei tiedä mitä on tapahtumassa, tai mitä kulisseissa tapahtuu parhaillaan. Gandalfin enteilevät repliikit ja uutiset hiiviskelevistä olennoista jäävät vähän vaille sitä mysteeriä, joka niihin on täytynyt ensimmäisellä lukukerralla liittyä. 

Toisaalta olen iloinen siitä, ettei silti syntynyt sellaista oloa kuin olisin tekemässä jotain katumusharjoitusta tai pyhiinvaellusta, jotain ikävää ja työteliästä, jossa vain kertaan mekaanisesti jonkin rituaalin tai mantran. Voin aidosti nauttia tarinan etenemisestä. 

Vaikka suomennos on hieno, yritän silti kuulostella, että minkähänlainen rytmi, poljento ja sointi alkutekstissä on ollut. Sävyjä ei yleensä voi kääntää. Mutta toisaalta juuri tähän kirjaan, joka on kirjoitettu kuvitteelliseksi tuhannennen käden legendaksi, käännösten käännösten käännökseksi, tämä myös sopii. 

Kieli on hyvää, mutten ole siitä vaikuttunut. Se ei aiheuta minulle uuhheja, eikä aahheja. Samoin tekstin rakenne ei ole mitenkään nerokas. Eikä ainakaan ekonominen. Tolkien oli parempi tutkija kuin kirjailija, se on tietysti selvä. Jotenkin tekstistä kuitenkin välittyy suullisen kerronnan haipuilevuus ja oikean ilmaisun etsiminen hellyttävällä tavalla. 

Luku päättyy siihen, kun Gandalf käy vihjailemassa ja varoittelemassa Frodolle ja häipyy sitten sanoen turhan monta kertaa jotain tyyliin "älä odota minua ennenkuin näet minut, mainitsinko jo, että tulen sitten odottamatta? Odottamatta olen minä sitten tuleva. Vink vink."

TSH: Matkavalmisteluita

Tajusin, että vaikka olen jo lukenut kirjaa parisen tuntia, en itse asiassa ole päässyt edes maistamaan ensimmäistä lukua. 

Esipuhe taitaa olla suomennettu toisesta englanninkielisestä laitoksesta. Suuren osan siitä vie Tolkienin puolustuspuhe erilaisia allegoriasyytöksiä vastaan. Eritoten hän haluaa suurin vaivoin todistaa, ettei Sormusten sota ole vertauskuva Toiselle maailmansodalle. Mutta samalla hän irrouttautuu ja eristää itsensä teoksen tulkinnoista.  

Tuo tekijän ja kokijan suhteen vaikeus ja herkkyys on itsellenikin tuttu teema. Huomaan silloin tällöin joutuvani ja silloin tällöin ajautuvani selittelemään omia tekeleitäni. Kuinka näppärästi ja elegantisti Tolkien ratkaiseekaan ongelman esipuheessaan! Hän määrittää tekijän ja kokijan, ja teoksen ja kokemuksen välisen suhteen hyvin taitavin vedoin.

Ennenkuin pääsin lukemaan hobittejä käsittelevää Prologia, ajauduin tulkkaamaan kansilehden riimukirjoitusta. Äännearvotaulukko löytyi sivulta 966 ja muistan lapsena sen olleen jotenkin hyvin vaikeaselkoinen (kun se poikkesi futharkista). Nytkin ähräsin hyvän aikaa kunnes sain selvitettyä tekstin: "Taru sormusten herrasta, se on Sormusten sota ja kuninkaan paluu."

Siten harhauduin tutkimaan tengwarin äännearvotaulukkoa ja toisin kuin lapsena ja nuorena sekin oli tätä nykyä hyvin selkeä. Päätin kuitenkin jättää kansilehden tengwarilla kirjoitetun osan selvittämättä, kun tengwarin äännearvot olivat monimerkityksisempiä. 

Mieleeni kuitenkin palasi, kuinka kiinnostavaa tämä kaikki nuorena nörttinä oli. Notkea ja vielä puhdas mieli nautti kun sain Tietää uusia asioita, selvittää niiden merkityksiä jne. tuollaisessa yksinkertaistetussa ja valmiiksi ratkaistavissa olevassa kieli- ja historiapelissä, joksi Tolkienkin on kirjaansa jossain kutsunut. Varmaan tuollaisen harrastaminen nuorena on muovannut aivojani ja ajatteluani, ehkä enemmän kuin haluan tietääkään. 

Sitten kävin prologin kimppuun, mutten päässyt pitkällekään, kun hobittien pituus mainittiin kyynärissä, mikä ei ole kovin anglosaksisen kuuloinen mittayksikkö. Etsiskelin hetken liitteistä, sillä muistin vanhastaan siellä olevan suomentajan huomioita, ja löysinkin suomentajan uusiksi kirjoittaman liitteen F toisen osan, "Käännöksestä", lopusta luvun jossa kerrottiin kuinka mittayksiköt oli suomalaistettu. Luin sitten koko liitten toisen osan ja haltioiduin jälleen hurjasta suomennosurakasta ja siitä kuinka upeasti siitä oli selvitty. 

On hämmentävää, että pidän kielistä niin paljon, ja omaan kai jotain mitattua lahjakkuuttakin niiden suhteen, mutta olen viettänyt silti niiden parissa niin vähän aikaa. Nykyään tuo osa aivojani on ollut jopa aivan surkealla alikäytöllä. Ehkä saan tämän blogin myötä kirjoitustaitoani elvytettyä, kukaties voisin palata joskus runouden pariin. Jatkoin lukemista. 

Hobiteista kertova prologi on kirjoitettu asiatekstin tyyliin, mutta oli puolittain innostavaa bongata sieltä viittauksia ja vihjeitä laajempaan fiktiiviseen historiaan, jonka tunsin ja muistin ennalta paremmin kuin olisin uskonut. Muuten huomasin sosiaalisen median mädättämien aivojeni jo harhailevan muihin ajatuksiin. Aivojeni palkitsemismekanismi ei ole ainakaan enää virittynyt kovin hyvin hienostuneempien ja pidempiaikaisten ilojen rekisteröintiin. 

Hirvee emäblogaus?

Bloggaamisessa on ainakin minulle vanhahtava kaiku. Yhdistän sen vanhoihin roolipeliblogeihini, ja aikaan ennen Suurta Somea. En edes ole tutustunut siihen millaisia blogeja tätä nykyä on olemassa. En siis tiedä mikä sanan blogi merkitys yleisesti on, mutta minulla on jonkinlainen kuva siitä, mitä se merkitsee minulle. 

Kirjoittaminen on yksi tapa olla olemassa. Ihan niinkuin kuvissani todennan ja dokumentoin olemassaoloni hetkiä, voin sen tehdä myös kirjallinen tuotoksin. Tämä on varmastikin myös syy siihen, miksi haluan tehdä kuvia ja nyt myös kirjoittaa julkisesti. Haluan lisätä oman ääneni ihmiskunnan kuoroon, joka laulaa laulua olemassaolostaan. 

Mutta varsinainen syy on tälä kertaa se, että olen lähdössä matkalle sellaiselle seudulle, jossa lapsuuteni vietin. Ehkä kyseessä on siis ainakin osittain matkablogi. 

Valokuvasisältöä tulee varmaan aika niukasti, mutta toivon että saan silloin tällöin kirjoitettua lyhyen kuvauksen siitä millä vanhalla "mestalla" kulloinkin "hengaan", ja mitä ajatuksia se minussa herättää. Mitään hinkua influensseriksi minulla ei ole, eikä oikein edellytyksiäkään, mutta matkakohdekin on sen verran poissa muodista, että mitään sponssirahoja tuskin on luvassa vaikka antaisin kohteille millaisia arvosteluita. 

Voinette siis luottaa rehellisyyteeni kun kuvaan vaikutelmiani J.R.R. Tolkienin Tarusta sormusten herrasta.

Oma kappaleeni on 22. suomenkielinen painos vuodelta 2001, iki-ihanan Kersti Juvan sekä Eila Pennasen ja Panu Pekkasen suomennos. Painoksen kansi on suhteellisen pökkelö valokuva, todennäköisesti aiheenaan sormusaave, kirja on pehmeäkantinen ja kartta puuttuu.

Hyvää matkaa minulle!