Ja niin on ensimmäinen kirja kuudesta luettu loppuun. Tarina on paljon mukaansatempaavampi kuin muistin. Olen lukenut joka ilta, enkä ole ihan paria kertaa lukuunottamatta kärsinyt edes kiusallisesta ajatuksen karkailusta.
Tolkienin teksti nakuttaa kuin kaappikello, eikä aikahyppyjä juuri tehdä, ei eteenpäin eikä taaksepäin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja kerronta on tasaista, rytmitöntä. Kieli ja lauserakenteet pysyvät samoina siitä huolimatta onko kyseessä suvantokohta vai kiihkeää toimintaa.
Kertomusta ei siis rytmitetä kieliopillisin tai rakenteellisin keinoin. Mun mielestä. Mutta rytmiä siinä silti on. Se tulee tarinan väristä ja lämpötilasta. Kylmä ja lämmin vaihtelevat, ja tunnelma. Milloin ollaan viiltävän kylmillä hautakeroilla, milloin alkusyksyn heikkenevissä helteissä. Milloin taivalletaan kylmässä aamusumussa, milloin ollaan lämpimässä tavernassa.
Toinen rytminen elementti ovat laulut. Minulle niiden lukeminen on aina hitaampaa ja vaivalloisempaa. Muistan ensimmäisillä lukukerroilla hyppineeni niitä ylitse. Ehkä se johtuu siitä, että pysty kuvittelemaan millaiseen musiikkiin laulut on sovitettu. En tiedä onko se suomennoksen syytä, mutta en kuule niissä musiikkia.
Onneksi (?) meille on säilynyt ote siitä, miten Tolkien on laulanut. Jotkut nauhoitukset Tolkienista laulamassa kuulostavat kyllä myöskin siltä kuin joku kiusaisi kissanminttupäissään valittavaa kiimaista kollia. Ehkä vaikeuteni lukea Tolkienin lauluja musikaalisesti johtuu vain siitä, että Tolkien ei vaan ollut kovin musikaalinen. (Jos kohta sitä en ole minäkään.)
Ensimmäisen kirjan lopussa Frodon kantaa Rivendellin kahlaamon ylitse Asfaloth, Glorfindelin hevonen ja tulviva Kohuvesi on vie Mustat Ratsastajat mennessään. Mukaan on tullut Konkari ja Frodo on haavoittunut yhden Mustan Ratsastajan veitsestä.
Ensimmäisen kirjan loppupuoli on ollut Briistä lähtien synkänpuoleista ja vakavaa pakoilua. Tyylilaji on muuttunut sadusta jonkin sotaretken tai operaation raportoinnin kaltaiseksi. Ihan kuin lukisin kertomusta operaatio Gunnersidestä kun Joachim Rønneberg ryhmineen hiihti natseja karkuun tuhottuaan raskasvesilaitoksen Norjassa.
Jotenkin minua hämää se, että kaikki nyt kuvatut sormuksen kantajien pakoretken vaiheet eivät olleet tarpeellisia. Ensin ollaan toisessa pusikossa, sitten toisessa, eikä kumpikaan merkitse mitään sen kummempaa kertomuksen logiikassa. En usko että kukaan nykyään kirjoittaisi noin. Tolkien ei tietysti olekaan kirjoittanut modernia romaania tai novellia, jossa on kaikki välttämätön ja ainoastaan välttämätön. Ääriesimerkkinä virheellisesti Hemingwayn tekosiksi mainittu kuuden sanan kertomus: "For sale: Baby shoes, never worn." Ei, Tolkien ammentaa legendojen ja tarinoinnin ja turinoinnin lähteistä, ja siellä on aivan hyväksyttyä ja tarpeellista kirjoittaa myös sanoja, jotka eivät ole jännitettyjä jotakin totuutta tai tarkoitusta kohti.
Ehkä itse pidän myös tuosta Tolkienin tavasta. Halutessaan lukija voi hidastaa ja antaa jonkin pusikon tai rinteen kuvauksen piirtyä tarkemmin hänen mieleensä tai sitten ei. Tolkien rakastaa luomaansa maailmaa ja tuhlailee sanoja ja kappaleita sitä kuvaillessaan, ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti