Tajusin, että vaikka olen jo lukenut kirjaa parisen tuntia, en itse asiassa ole päässyt edes maistamaan ensimmäistä lukua.
Esipuhe taitaa olla suomennettu toisesta englanninkielisestä laitoksesta. Suuren osan siitä vie Tolkienin puolustuspuhe erilaisia allegoriasyytöksiä vastaan. Eritoten hän haluaa suurin vaivoin todistaa, ettei Sormusten sota ole vertauskuva Toiselle maailmansodalle. Mutta samalla hän irrouttautuu ja eristää itsensä teoksen tulkinnoista.
Tuo tekijän ja kokijan suhteen vaikeus ja herkkyys on itsellenikin tuttu teema. Huomaan silloin tällöin joutuvani ja silloin tällöin ajautuvani selittelemään omia tekeleitäni. Kuinka näppärästi ja elegantisti Tolkien ratkaiseekaan ongelman esipuheessaan! Hän määrittää tekijän ja kokijan, ja teoksen ja kokemuksen välisen suhteen hyvin taitavin vedoin.
Ennenkuin pääsin lukemaan hobittejä käsittelevää Prologia, ajauduin tulkkaamaan kansilehden riimukirjoitusta. Äännearvotaulukko löytyi sivulta 966 ja muistan lapsena sen olleen jotenkin hyvin vaikeaselkoinen (kun se poikkesi futharkista). Nytkin ähräsin hyvän aikaa kunnes sain selvitettyä tekstin: "Taru sormusten herrasta, se on Sormusten sota ja kuninkaan paluu."
Siten harhauduin tutkimaan tengwarin äännearvotaulukkoa ja toisin kuin lapsena ja nuorena sekin oli tätä nykyä hyvin selkeä. Päätin kuitenkin jättää kansilehden tengwarilla kirjoitetun osan selvittämättä, kun tengwarin äännearvot olivat monimerkityksisempiä.
Mieleeni kuitenkin palasi, kuinka kiinnostavaa tämä kaikki nuorena nörttinä oli. Notkea ja vielä puhdas mieli nautti kun sain Tietää uusia asioita, selvittää niiden merkityksiä jne. tuollaisessa yksinkertaistetussa ja valmiiksi ratkaistavissa olevassa kieli- ja historiapelissä, joksi Tolkienkin on kirjaansa jossain kutsunut. Varmaan tuollaisen harrastaminen nuorena on muovannut aivojani ja ajatteluani, ehkä enemmän kuin haluan tietääkään.
Sitten kävin prologin kimppuun, mutten päässyt pitkällekään, kun hobittien pituus mainittiin kyynärissä, mikä ei ole kovin anglosaksisen kuuloinen mittayksikkö. Etsiskelin hetken liitteistä, sillä muistin vanhastaan siellä olevan suomentajan huomioita, ja löysinkin suomentajan uusiksi kirjoittaman liitteen F toisen osan, "Käännöksestä", lopusta luvun jossa kerrottiin kuinka mittayksiköt oli suomalaistettu. Luin sitten koko liitten toisen osan ja haltioiduin jälleen hurjasta suomennosurakasta ja siitä kuinka upeasti siitä oli selvitty.
On hämmentävää, että pidän kielistä niin paljon, ja omaan kai jotain mitattua lahjakkuuttakin niiden suhteen, mutta olen viettänyt silti niiden parissa niin vähän aikaa. Nykyään tuo osa aivojani on ollut jopa aivan surkealla alikäytöllä. Ehkä saan tämän blogin myötä kirjoitustaitoani elvytettyä, kukaties voisin palata joskus runouden pariin. Jatkoin lukemista.
Hobiteista kertova prologi on kirjoitettu asiatekstin tyyliin, mutta oli puolittain innostavaa bongata sieltä viittauksia ja vihjeitä laajempaan fiktiiviseen historiaan, jonka tunsin ja muistin ennalta paremmin kuin olisin uskonut. Muuten huomasin sosiaalisen median mädättämien aivojeni jo harhailevan muihin ajatuksiin. Aivojeni palkitsemismekanismi ei ole ainakaan enää virittynyt kovin hyvin hienostuneempien ja pidempiaikaisten ilojen rekisteröintiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti