Huolimatta yrityksistäni hidastaa, ovat sivut juosseet altani. Koko ajan kysyy mieleni "Entä mitä sitten tapahtui?" Ikään kuin en olisi sitä jo moneen kertaan lukenut taustatarinoineen ja legendoineen päivineen. Vain harvoin maltan pysähtyä makustelemaan maisemia ja joskus on jopa kiusaus hypätä hitaan lauseen ohitse. Silloin joudun pysäyttämään itseni, palaamaan takaisin ja pakottamaan itsepäinen mieleni tajuamaan myös se lause, joka ei tunnu suoraan jouduttavan matkaa.
Tiesittekö että lukemisestakin voi ruumiillisesti väsyä? Muistan tämän tunteen lapsuudestani, tai jos on joutunut olemaan sairaana vuoteessa.
Tajusin lukiessani, että TSH on varmaan muovannut arvojani hyvin varhaisessa vaiheessa. Tai sitten Tolkienin antimaterialistinen asenne, joka on kuin maku vedessä tai hämyisen tuvan valon väri, on resonoinut minussa jo olevien arvojen kanssa. En sitä saa varmaan koskaan tietää sen enempää kuin sitäkään, onko maailmankatsomukseni feministisyys saanut siemenensä nuorena luetuista Le Guinin ja Atwoodin kirjoista, vai olenko nuo kirjat lukenut koska olen niihin arvojeni puolesta tuntenut vetoa.
Todennäköisesti on käyny kumminkin päin. Mutta olen lukenut hyvin monenlaista spekulatiivista fiktiota, myös esimerkiksi Heinleinin military scifiä tai niin sanottua "hyllymetrifantasiaa" tai jopa Games Workshopin avaruusburgereita, ja silti muistettavimmat ja vaikuttavimmat kokemukset liittyvät aina lajityyppien humaaneihin ja feministisiin, ehkä myös luonnon ja olevan itseisarvoa (kontra välinearvo) korostaviin teoksiin.
Tolkienin rakkaus maailmaansa ja sen eläviin olentoihin herättää ja elähdyttää minussa rakkauden omaan maailmaani, ja samoin kuin Tolkien suree itse tekemänsä maailman iäksi menevää ja tuhoutuvaa, suren minäkin tämän maailman luontoa, vanhoja taloja ja oman aikani hävinnyttä yksinkertaisuutta. Varmasti omassa kehityshistoriassani nämä tarinat ovat tuollaisen tunteen yksi arkkityyppi. Ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan lintujen laulusta ja lajirunsaudesta lähipuistoissa ja osaksi siksi minä pystyn liikuttumaan siitä äänestä, jonka tuuli tekee Pispalanharjun vanhoissa puissa, ja jopa puiden olemassaolosta itsestään.
Sillä jokaisessa luvussa kuvataan maan muotoja ja kasvillisuutta samalla hellyydellä kuin millä vanha pariskunta pitää toisiaan kädestä, tietäen yhteisen ajan rajallisuuden. Ja jokaisessa tarun kirjassa liikuttuu joku henkilöhahmo kyyneliin ympäröivän kauneudesta ja kaihosta vanhoihin metsiin tai maanalaisiin saleihin.
Vaikka tekstin rakenne, muoto ja tyyli ovat karheita ja kömpelöitä, ja juonenkäänteet joskus väkinäisiä, ovat ne sitä varmaan osittain mallinsa vuoksi. Tolkien tutki vanhoja tekstejä ja niiden rakennetta ja keinoja. Hän ei edes yrittänyt olla mikään kerrontataiteen radikaali uudistaja. Vanhoista legendoista on kuitenkin sen verran tultu kohti satua, tarinointia ja legendaa, että muoto ei ainakaan minulla tule sisällön eteen. Ainkaan pahasti. Lisäksi viime kirjoituksessa muistelemani ja ounastelemani sisällön raskassoutuisuus ei joko ole alkanut, taikka sitten minun lukijankykyni ovat vain paremmat kuin ennen. Ja siksi olenkin otsikossa mainitun luvun ohella lukenut miltei yhdellä istumalla koko kolmannen kirjan, jossa jo mainitun lisäksi ovat siis luvut:
I Boromirin lähtö
II Rohanin ratsastajat
III Uruk-Hai
IV Puuparta
V Valkoinen ratsastaja
VI Kultaisen kartanon kuningas
VII Helmin syvänne
VIII Tie Rautapihaan
IX Hylkytavaraa
X Sarumanin ääni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti