Sain nyt kirjan päätökseen. Ihan alkuun se veti sanattomaksi. Sitten sanoja alkoi tulla niin ettei suusta mahtunut. Mutta ymmärrän nyt, miksi kirja on ollut niin suosittu, ja miksi se on suosittu yhä vain. Aikoinaan se on ollut varmasti aivan vallankumouksellinen, ja tietyssä määrin se on sitä yhä. Subliimi on se esteettinen tunne, jonka vallassa nyt olen.
En lopulta tiedä kuinka syvällinen se on, tai voikaan olla. Mutta siinä on paljon älyä, paljon viisauttakin, ja myös ymmärrystä luovana ihmisenä olemassa oloaan toteuttavasta psyykestä. Ja luovia ihmisiähän me olemme kaikki, silloin kun emme sitä aktiivisesti tukahduta.
Niin paljon siitä, mistä Hesse kirjoittaa on minulle tuttua omasta elämästäni. Esimerkiksi se keskustelu Pablon kanssa, kun Haller haluaisi keskustella musiikista, mutta Pablo sanoo, että se on turhaa, toisin kuin musiikin tekeminen ja sen eläminen. Tai "elämäntaitajien" vieras maailma, jota olen päässyt näkemään vasta myöhemmällä aikuisiälläni, ja jonka olen taas kadottanut.
Kirjailijana Hesse kirjoittaa tietysti paljolti taiteesta ja sen merkityksestä ja käsittelee myös metaforan keinoin kirjoittamisen prosessia. Mutta teksti transsendoituu ylitse tämän metaforan ja kohoaa kohti sitä ikuisuutta ja kirkkautta, josta Hesse itse kirjoittaa. Sen sijaan että Hesse toteuttaisi periaatetta "show, don't tell", hän toteuttaa periaatetta: "tell the fuckers, then show them".
Minulla ei ole sanoja enempään, joten päätän tämän kirjoituksen tylsämielisesti lainaamalla niitä:
"The arts are not a way to make a living. They are a very human way of making life more bearable. Practicing an art, no matter how well or badly, is a way to make your soul grow, for heaven's sake. Sing in the shower. Dance to the radio. Tell stories. Write a poem to a friend, even a lousy poem. Do it as well as you possible can. You will get an enormous reward. You will have created something.”
― Kurt Vonnegut, A Man Without a Country
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti