Muistelin edellisessä postauksessain aivan oikein, että luvassa on kreikkalaista draamaa. Ensin tosin käydään lävitse tarkasti se, missä järjestyksessä ja missä vaiheissa haltiat saapuivat Valinoriin, tai se, kuinka lähelle he pääsivät. Haltioitten tarustossa näin määritellään haltiakansojen jalousjärjestys, ja voi että kuinka tarkkaa se onkaan, että mikä sukuhaara on viivytellyt missäkin kansainvaelluksensa aikana, ja kuinka kauan.
Mutta kun Melkorin pyttytuomio päättyy, niin voi pojat että alkaa tapahtua. Ehdonalaisessa Melkor korruptoi Fëanorin, joka miltei tappaa velipuolensa. Sitten Melkor lähtee hatkaan ennenkuin valar ehtivät laittaa hänet taas poseen. Vain palatakseen hämähäkkimörkö Ungoliathin kanssa, joka tappaa Valinorin kuuna ja aurinkona toimineet puut samalla kun Melkor käy pöllimässä Silmarilit Fëanorin mestoilta. Kateutta, ylpeyttä, petosta, veljesvihaa ja uusperheen ongelmia.
Fëanor nostattaa noldorit mukaansa ja he päättävät lähteä pois Valinorista, mutta sitä ennen he teurastavat telerit ja vievät heidän hienot laivansa. Ja vielä viimeinen petos Valinorissa tapahtuu, kun huomataan että laivoja on liian vähän, sillä Fëanor vie niissä oman sukunsa ylitse ja polttaa laivat, jättäen Galadrielin kumppaneineen etsimään reitin Keski-Maahan hirveitten koettelemusten kautta arktista reittiä myöten. Oi epäsopua ja petosta ja kaunaa.
Huomaatte varmaan sävystä, että minun on vähän vaikea ottaa kirjaa tässä kohtaa kovin vakavasti. Ehkä se johtuu siitä, että minun mielestäni lukijaakaan ei oteta kovin vakavasti. Lukijalle ei tarjoilla mitään aitoa, todellista. Ja siksi eeppisten ja taajojen tarinankäänteiden taustalla tuntuu koko ajan soivan Jackety Sax, milloin enemmän, milloin vähemmän kuuluvasti.
TSH:ssa saatoin liikuttua siitä, millä tavalla Tolkien tuli kuvanneeksi tarinansa tapahtumien ohella omaa henkilökohtaista suhdettaan työhönsä tai luontoon. Mutta tässä se kaikki on etäännytetty monen tarinallisen kerroksen taakse, ja lisäksi toimitettu hänen poikansa toimesta sen sijaan, että J.R.R olisi itse viimeistellyt tarinansa. Ja siksi käteen jää vain kokoelma tyylillisiä pastisseja erinäisten tosimaailman kansojen pyhistä kirjoituksista.
Näen tässä kohtaa kirjaa ainoastaan muotoa vailla sisältöä ehkä juuri siksi, että muoto on Silmarillionissa myös koko sisältö. Tai olisi ollut, jos J.R.R .olisi ehtinyt sen valmiiksi luoda. Mieleeni tulevat lapsuudessa Pentikin tehtaanmyymälällä nähdyt litistetyt tee-astiastot, joita olisi ollut mahdoton käyttää mihinkään tarkoitukseen, mutta joissa oli tutkittu käyttöesineiden muotokieltä, ja sen avulla värejä, tekstuureja, ääriviivojen jännitteitä ja sen sellaista. Niissäkin tärkeää oli nimenomaan muoto eikä sisältö. Mutta tämä teos, Silmarillion, on puolivalmis ja voimme vain arvailla, millainen se olisi valmiina ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti