Brittikirjailija Ishiguro on kirjoittanut haikean ja hauskan kirjan. Kirjassa on useampi taso: se on matkakertomus halki Englannin maaseutukaupunkien, se kertoo hovimestaripäähenkilön elämäntarinan, eräs taso on lordi Darlingtonin edesottamukset sotienvälisen ajan ulkopolitiikassa, mutta kaiken sitoo yhteen päähenkilön ja neiti Kentonin raivostuttava ja liikuttava tarina.
Ishiguro suunnittelee romaaninsa rakenteen hyvin taitavasti, mutta on myös tarkkanäköinen ja herkkäkorvainen proosan kirjoittaja. Paljon operoidaan sillä, mitä jätetään kertomatta. Tuntuu että ilmaisuvoimaisimmillaan ja virtuoosimaisimmillaan Ishiguro onkin siinä, miten ja mitä hän jättää kertomatta. Selittämällä ei olisi millään voinut kertoa sitä kaikkea, josta Ishiguro nyt vaikenee niin taidokkaasti, ettei lukijalle jää asiasta mitään epäselvyyttä.
Aluksi kieli ja ilmaisu tuntuu hieman raskaalta ja kömpelöltä, mutta pian käy ilmi, että tämä ilmentää päähenkilöä ja hänen tapaansa ajatella. Kun siihen pian tottuu, käy selväksi, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut tuoda Stevenin henkilöä niin hyvin esille. Ja Stevensin luonne on koko romaanin avain, sen traagisuuden liikkeellepaneva voima.
Yhdessä lordi Darlingtonin tragedian, sekä Stevensin isän tarinan kanssa tämä nostaa kirjalle vieläkin yhden, uuden ja laajemman tason. Henkilöt pidättäytyvät, kätkevät tunteensa, ovat yksinäisiä, heidän on mahdotonta kohdata toisiaan, he toimivat liikuttavan ja urhean päättäväisesti lopulta merkityksettömien tai jopa väärien päämääriensä eteen. Ishiguro tarkkailee kaikkea tätä humaanisti, mutta samalla hyvin pessimistisesti.
Hänen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelin perusteluissa sanotaankin: "... who, in novels of great emotional force, has uncovered the abyss beneath our illusory sense of connection with the world..."
Viihdyttävä ja taiten rakennettu Pitkän päivän ilta kyllä on, mutta johonkin siinä en saanut otetta, tai se minussa. Minulle se ei noussut hyvien kirjojen merestä mestariteoksen asemaan, Ehkä tarina oli minulle liian etäännytetty, täkäläisin silmin karikatyyrein rakennettu. Tai ehkä minut eristi tästä teoksesta oman kulttuurisen taustani sijaan palkitun kääntäjän Helene Bützowin sinänsä ansiokas suomennos, kuka tietää? Ishiguroon pitää kyllä tutustua lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti