Nyt kun olen päässyt hyvään alkuun Quenta Silmarillionin kanssa, en oikein tiedä, mitä mieltä siitä olisin. Tyyli on eeppismyyttistä, ja kyseessä on TSH:n haltioiden pyhä kirja, mutta en ole ihan varma, onko tätä varsinaisesti tarkoitettu kaunokirjalliseksi lukukokemukseksi. Ainakaan ihan omin jaloin teos ei ehkä seiso.
Silmarillion on täytynyt luoda, jotta TSH:n kirjoittaminen on ollut mahdollista, mutta Silmarillionin lukeminen taas mielestäni vaatii, että TSH on jo luettu. Eikä edes se riitä. Kyllä TSH:ssa on täytynyt jokin jäädä kaivelemaan ja ihmetyttämään siinä määrin, että haluaa etsiä vastauksia lukemalla lisää.
Kolmannen luvun loppuun mennessä on käsitelty enttien ja kääpiöiden alkuperä sekä haltioitten tulo maailmaan. Myös örkkien alkuperä selvitetään. Keski-Maa muokkautuminen Valarin ja Melkorin taisteluiden melskeissä on rajua. Mantereet liikkuvat, vuoristoja nostetaan ja revitään alas ja valtavia maa-alueita vajoaa mereen.
Ainakin näin alkuvaiheessa tämän kirjan lukeminen palkitsee hitaasti. Lukuvaikutelma on vähän kuin katsoisi Jason Bourne - elokuvaa hidastuksella satametriseltä kankaalta. Teksti etenee silti notkeasti, ja yhden sivun aikana saattaa kulua kokonaisia aikakausia. Mutta samaan aikaan lukijan päässä tapahtuu hitaasti. Nautinnollisia ovat laajemmat yhteydet, pitkät tarinan kaaret ja suuren tekstuaalisen rakennelman paljastumisen kokemukset.
Tiedän kuitenkin, että myöhemmin on luvassa suorastaan Shakespearilaista tai kreikkalaista tragediaa. Muistelen, että siellä saadaan kokea erilaisia tekstuaalisen nautinnon moodeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti