Silmarillion: Quenta Silmarillionin Viidestoista Luku: Noldor Beleriandissa

En muista milloin viimeksi luin Silmarillionin, se on varmasti tapahtunut hyvin nuorena. Mutta sen muistan, että silloin se osittain oli niin vaikealukuinen, ettei suurista osista jäänyt päähäni mitään. Tällä lukukerralla huomasin saman asian.

Mutta kun tätä kirjoittaessani silmäilen vielä kertaalleen nyt lukemiani lukuja (10.-15.), huomaan että kyse on illuusiosta: Vaikealukuiset kohdat ovat sivumäärissä pieniä, mutta kognitiivisessä kuormittavuudessaan suuria, helppolukuiset kohdat taas pienessä kuormittavuudessaan ja ilmaisun keveydessään eivät lainkaan tunnu niin pitkiltä kuin ne itse asiassa ovat. 

Esimerkki tällaisesta raskaasta jaksosta on 14. luku Beleriandin valtakunnat, jossa luetteloidaan noldorin eri sukukuntien hallussa olleet alueet. Kun mietin juuri lukemiani lukuja 10. - 15., minulle oli muodostunut mielikuva siitä, että luvun 14. sisältö oli valtavan pitkä, kun taas muut neljä lukua häipyivät ikään kuin taka-alalle.

On selkeästi tyylillinen valinta tehdä osa tekstistä narratiivisesti kuolleena alueena, jossa lukija (jos jaksaa) joutuu muodostamaan kerrotun avulla kartan päähänsä geologisista piirteistä ja valtakuntien ja niiden hallitsijoiden ominaisuuksista. Jos kyseessä ajatellaan olevan jonkinlaisen historiallisten kirjoitusten pastissin, on tämä valinta tietysti paikallaan. Silmarillion ei olekaan varsinaista kertomakirjallisuutta, niinkuin se esimerkiksi modernin romaanin tapauksessa ymmärretään. Se on kertomakirjallisen TSH:n aputeos tai laajennos. 

Mieleeni muistuu Italo Calvinon kirja Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (joka koostuu siis Harvardin yliopistossa pidetyistä luennoista, joista kuudes, Johdonmukaisuus jäi pitämättä ja kirjoittamatta Calvinon kuollessa) luku Keveydestä. Siinä Calvino määrittelee keveyttä, sen moninaisuutta, ja sen merkitystä kirjoittajalle, ja myös ihmiskunnalle yleensä. Todella raskaita ja merkittäviä asioita voi tarkasti kuvata ja välittää vain riittävällä ajatuksen keveydellä ja ketteryydellä. Keveys monissa merkityksissään Silmarillionista näiden raskaiden lukujen osalta puuttuu täysin. 

Se ei ole vika, vaan ominaisuus. Tässä kirjassa Tolkien on todennäköisesti halunnut antaa lukijalle mahdollisuuden samaan löytämisen iloon ja kokemukseen, joka hänellä itsellään on ollut vanhoja tosimaailman tekstejä tutkiessaan. Kun viime blogikirjoituksessa sanoin, että Silmarillion on muotoa vailla sisältöä, ja että Silmarillionin muoto on sen sisältö, tarkoitin juuri tätä: Inhimillisesti merkittäviä eivät ole kirjassa näissä luvuissa kuvatut tapahtumat, vaan niiden esitysmuoto, ja esitysmuodon ohjaama lukutapa, jossa lukija asetetaan vanhan tekstin tutkijan asemaan. 

Tästä syystä Silmarillionin lukeminen aiheuttaa minulle eräänlaista  kognitiivista disonanssia. Minusta olisi mielenkiintoista lukea vastaavista todellisen maailman asioista tässä esitysmuodossa. Mutta jos joudun tutkimaan ja tulkitsemaan vaikeaselkoisia tekstejä, en halua tehdä sitä turhaan. Haluan sen johtavan johonkin todelliseen löytöön ja oivallukseen olevaisuudesta tai ihmisyydestä. 

Mutta olen ehkä rajoittunut lukija. Joycen Odysseuskin jäi minulta kesken. Ehkä olisin kaivannut siihen suomentajan tekemän esityön. Mutta englanninkielisessä asussaan tarpeeksi suuret pätkät kirjaa vaativat niin kovaa tulkitsemistyötä muodostuakseen päässäni ajatuksiksi ja vaikutelmiksi, että jouduin kysymään itseltäni mistä minä Odysseusta lukemalla rankaisen. 

Onneksi tässsä pisteessä ei vielä läheskään Silmarillionin kanssa olla, ja edessäpäin odottavat monet nautinnollisiksi muistamani luvut, kuten Beren ja Lúthien ja Túrin Turambar.

Silmarillion: Quenta Silmarillionin Yhdeksäs Luku: Noldorin pako

Muistelin edellisessä postauksessain aivan oikein, että luvassa on kreikkalaista draamaa. Ensin tosin käydään lävitse tarkasti se, missä järjestyksessä ja missä vaiheissa haltiat saapuivat Valinoriin, tai se, kuinka lähelle he pääsivät. Haltioitten tarustossa näin määritellään haltiakansojen jalousjärjestys, ja voi että kuinka tarkkaa se onkaan, että mikä sukuhaara on viivytellyt missäkin kansainvaelluksensa aikana, ja kuinka kauan. 

Mutta kun Melkorin pyttytuomio päättyy, niin voi pojat että alkaa tapahtua. Ehdonalaisessa Melkor korruptoi Fëanorin, joka miltei tappaa velipuolensa. Sitten Melkor lähtee hatkaan ennenkuin valar ehtivät laittaa hänet taas poseen. Vain palatakseen hämähäkkimörkö Ungoliathin kanssa, joka tappaa Valinorin kuuna ja aurinkona toimineet puut samalla kun Melkor käy pöllimässä Silmarilit Fëanorin mestoilta. Kateutta, ylpeyttä, petosta, veljesvihaa ja uusperheen ongelmia. 

Fëanor nostattaa noldorit mukaansa ja he päättävät lähteä pois Valinorista, mutta sitä ennen he teurastavat telerit ja vievät heidän hienot laivansa. Ja vielä viimeinen petos Valinorissa tapahtuu, kun huomataan että laivoja on liian vähän, sillä Fëanor vie niissä oman sukunsa ylitse ja polttaa laivat, jättäen Galadrielin kumppaneineen etsimään reitin Keski-Maahan hirveitten koettelemusten kautta arktista reittiä myöten. Oi epäsopua ja petosta ja kaunaa. 

Huomaatte varmaan sävystä, että minun on vähän vaikea ottaa kirjaa tässä kohtaa kovin vakavasti. Ehkä se johtuu siitä, että minun mielestäni lukijaakaan ei oteta kovin vakavasti. Lukijalle ei tarjoilla mitään aitoa, todellista. Ja siksi eeppisten ja taajojen tarinankäänteiden taustalla tuntuu koko ajan soivan Jackety Sax, milloin enemmän, milloin vähemmän kuuluvasti. 

TSH:ssa saatoin liikuttua siitä, millä tavalla Tolkien tuli kuvanneeksi tarinansa tapahtumien ohella omaa henkilökohtaista suhdettaan työhönsä tai luontoon. Mutta tässä se kaikki on etäännytetty monen tarinallisen kerroksen taakse, ja lisäksi toimitettu hänen poikansa toimesta sen sijaan, että J.R.R olisi itse viimeistellyt tarinansa. Ja siksi käteen jää vain kokoelma tyylillisiä pastisseja erinäisten tosimaailman kansojen pyhistä kirjoituksista. 

Näen tässä kohtaa kirjaa ainoastaan muotoa vailla sisältöä ehkä juuri siksi, että muoto on Silmarillionissa myös koko sisältö. Tai olisi ollut, jos J.R.R .olisi ehtinyt sen valmiiksi luoda. Mieleeni tulevat lapsuudessa Pentikin tehtaanmyymälällä nähdyt litistetyt tee-astiastot, joita olisi ollut mahdoton käyttää mihinkään tarkoitukseen, mutta joissa oli tutkittu käyttöesineiden muotokieltä, ja sen avulla värejä, tekstuureja, ääriviivojen jännitteitä ja sen sellaista. Niissäkin tärkeää oli nimenomaan muoto eikä sisältö. Mutta tämä teos, Silmarillion, on puolivalmis ja voimme vain arvailla, millainen se olisi valmiina ollut. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin Kolmas Luku: Haltioiden tulo ja Melkorin vangitseminen

Nyt kun olen päässyt hyvään alkuun Quenta Silmarillionin kanssa, en oikein tiedä, mitä mieltä siitä olisin. Tyyli on eeppismyyttistä, ja kyseessä on TSH:n haltioiden pyhä kirja, mutta en ole ihan varma, onko tätä varsinaisesti tarkoitettu kaunokirjalliseksi lukukokemukseksi. Ainakaan ihan omin jaloin teos ei ehkä seiso. 

Silmarillion on täytynyt luoda, jotta TSH:n kirjoittaminen on ollut mahdollista, mutta Silmarillionin lukeminen taas mielestäni vaatii, että TSH on jo luettu. Eikä edes se riitä. Kyllä TSH:ssa on täytynyt jokin jäädä kaivelemaan ja ihmetyttämään siinä määrin, että haluaa etsiä vastauksia lukemalla lisää. 

Kolmannen luvun loppuun mennessä on käsitelty enttien ja kääpiöiden alkuperä sekä haltioitten tulo maailmaan. Myös örkkien alkuperä selvitetään. Keski-Maa muokkautuminen Valarin ja Melkorin taisteluiden melskeissä on rajua. Mantereet liikkuvat, vuoristoja nostetaan ja revitään alas ja valtavia maa-alueita vajoaa mereen. 

Ainakin näin alkuvaiheessa tämän kirjan lukeminen palkitsee hitaasti. Lukuvaikutelma on vähän kuin katsoisi Jason Bourne - elokuvaa hidastuksella satametriseltä kankaalta. Teksti etenee silti notkeasti, ja yhden sivun aikana saattaa kulua kokonaisia aikakausia. Mutta samaan aikaan lukijan päässä tapahtuu hitaasti. Nautinnollisia ovat laajemmat yhteydet, pitkät tarinan kaaret ja suuren tekstuaalisen rakennelman paljastumisen kokemukset. 

Tiedän kuitenkin, että myöhemmin on luvassa suorastaan Shakespearilaista tai kreikkalaista tragediaa. Muistelen, että siellä saadaan kokea erilaisia tekstuaalisen nautinnon moodeja.

Silmarillion: Esipuhe, Ainulindalë ja Valaquenta

En ehkä haluaisi tässä blogissa lukea kanssanne ainoastaan fantasiaa. Tai edes pääosin. Vaikka tuosta genrestä moni opus on ollut minulle aikoinaan tärkeä, luulen, että nykyminälle löytyy kirjoja, jotka tässä ajassa ovat minulle merkityksellisempiä.

Pyysin facebookissa lukuvinkkejä ja sainkin Miinalta pari: Patrick Rothfuss ja Richard Powers. Nekin ovat molemmat fantasiaa, mutta kirjasuositukset ovat mielestäni vähän sellainen asia, ettei niitä ainakaan kovin kepoisasti voi ohittaa. Eli laitan ne siis hankinta/lainauslistalle.

Mielessäni on myös kummitellut Holdstockin Alkumetsä, fantasiaa sekin. En muista itse kirjasta paljon mitään järkevää, mutta jotain hähmäisiä tunnemuistikuvia on, ja vainu siitä, että tuo on tainnut aikoinaan ollut minulle tärkeä kirja. Sekin siis hankintalistalle, ainakin ensimmäinen osa. 

Ainakaan en ollut ajatellut, että jatkaisin seuraavana kirjana lisää Tolkienia. Nyt on kuitenkin niin, että se on ainoa luettavissa oleva kirja tässä asunnossa, joten olen sitä alkanut lukea ikäänkuin pakosta. Ja nyt alkuun päästyäni, se on yllättävän miellyttävä pakko. Toivon kuitenkin että pian saan luettavakseni myös muuta kuin genrekirjallisuutta. Sitän on minulla metritolkulla, mutta kirjat ovat varastossa, enkä halua alkaa käydä laatikoita läpi etsien jotain nidettä kenties turhaan. Mutta niin, takaisin Silmarillionin pariin: 

Esipuheessaan J.R.R.:n poika, Cristopher kuvaa kirjan rakenteen. Ensin luomismyytit Ainulindalë ja Valaquenta, sitten Quenta Silmarillion, ja viimein Akallabêth ja luku mahtisormuksista kolmannella ajalla. Hän kertoo myös, että on koonnut, muokannut ja toimittanut kirjan hyvin eri ikäisistä ja maailman kirjoittamisen eri vaiheissa syntyneistä teksteistä. 

Ei ole vaikea löytää rinnastusta TSH:n loppuun, jossa Bilbo antaa sekavat paperinsa Frodolle, jotta tämä toimittaa ja kirjoittaa tarinan loppuun, kun Bilbon itsensä aika alkaa olla lopussa. 

Ainulindalë on hyvin kaunis luomismyytti. Ainakin ennen kuin huomaa, että kyseessä on hiukan sama tilanne kuin muinaisella Radio Mafiassa vaikuttaneen Anssin Paska-yhtyeellä: Eru, Yksi, harrastaa jazzimproa pirstoutueen persoonallisuutensa sivupersoonien kanssa, ajautuu sisäisiin erimielisyyksiin, ja bändi hajoaa. 

Tolkien on kyllä kehittänyt melko hienon rakenteen luomismyyttiinsä. Ensin on Yksi, sitten Yhden ajatuksista tulevat Ainurit, ja sitten tulee Soitto, jossa Ainurit musisoivat improten Yhden johdolla. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan vielä luoda mitään, vaan kyseessä on sellainen vesiputousmallin mukainen suunnitteluvaihe. Sitten Yksi tekee musiikilla suunnitellun olevaiseksi, mutta ei aloita siihen, mihin musiikin kanssa päädyttiin vaan siihen kohtaan, mistä musiikki alkoi. Kaikki on siis ennalta suunniteltua ja laulettua, mutta sitten ainurit menevät tähän maailmaan ikäänkuin toisessa roolissa valmistamaan ja kaitsemaan maailmaa ja muuttuvat Valariksi ja Maiariksi. 

Aika hienovaraista touhua verrattuna Jahven tai Ukon juttuihin seitsemine päivineen tai sotkan munineen. Mutta tämä luomismyytti ei olekaan ihmisten vaan haltioitten kehittelemä. Ehkä heidän IPA:n ja artesaanilembasin laajentamat tajuntansa kaipaavat vähän diipimpää ja mesmeroivampaa kelailua. 

Valaquenta esittelee haltioiden uskonnon pantheonin. Maan päällä vaikuttavat voimat jaotellaan Valariin, edellisten apulaisiin Maiariin ja Vihollisiin, eli Melkoriin Maia-kavereineen ja luomuksineen. Tämä teksti on lyhyt ja yksinkertainen esitys aiheesta. Jostain syystä Tolkien vanhempi oli antanut pojalleen kuitenkin ohjeen että edellä mainitut osat tulisi kaikki julkaista yhdessä. 

Edessä on seuraavaksi kirjan pisin osuus, Quenta Silmarillion, joka kertoo mitä Ensimmäisellä ajalla tapahtui.