Arosusi: Noin sivulla 137

Olen nyt jatkanut hyvän matkaa eteenpäin 30-sivuisesta pamfletista "Kirja Arosudesta". Hesse on taitava. Hän leikkii kielellä ja proosan keinoilla, onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. Lukemisen nautinnollisuus on palannut. Tai ainakin sillöin tällöin innostun, elähdyn ja naurahdan ääneen. Kyllä, aika-ajoin Hesse ei voi pidättää itseään ja hän tekee sutkautuksen, palatakseen sitten vakavamielisyyteensä, ikäänkuin vähän vilkuillen ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt. 

Kertomus on nyt kokonaan Harry Hallerin näkökulmasta. Hänen kuvauksensa masennuksesta ja ulkopuolisuuden kokemuksista on hyvin totta, ja hyvin omaelämänkerralista. Ja juuri kun ajattelen, että Haller on Hesse, vanha kunnon Hermann ottaakin ja nykäisee maton altani: hän tuo itsensä tarinaan, mutta nuorena naisena! Tervetuloa Hermine!

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kirja kertoo ensisijaisesti kirjoittamisesta ja vasta toissijaisesti masennuksesta tai valinnaisesta osattomuudesta. Hesse tutkii kirjoittajan ja hänen hahmojensa suhdetta. Hän leikittelee sillä, vaihtaa naamioita kuin Mysteerio Buffon näyttelijä. Mieleen tulee Hugo Pratt ja hänen sarjakuvissaan toistuva tanssi valveen ja unen, toden ja legendan välillä. Paitsi että Hesse tekee sen vähäeleisemmin, taitavemmin, ja säilyttäen yhteyden syvempään, ilman harha-askelia, ainoastaan ympäristönsä kautta piirtyvään totuudellisuuteen. 

Alun rakenteelliset leikittelyt ovat päättyneet. Nyt ei enää ole lukuja tai osia, vaan proosa juoksee yhtenäisenä muodollisesti, mutta ulkoiset leikittelyt ovat saavuttaneet metastaasin, ja siirtyneet kielen ja ilmaisun sisäisiksi. 

Edelleen tunnen ihmetystä. Niin paljon siitä, mitä olen yhdistänyt tähän aikaan, on ollut olemassa jo 1920-luvulla. Kuulkaa, ei toistaitoiseen proosaan ole ollut enää tekosyitä (ainakaan) sataan vuoteen!

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Luin tämänkin kirjan ikäänkuin ohimennen, suurimmaksi osaksi rannassa viltillä loikoillen, joka tapauksessa yhden vuorokauden aikana. Ilmeisesti tarvitsin taas Arosudesta lomaa, ehkä otan sen liian vakavasti, tai kuka ties se ottaa itsensä liian vakavasti. Joka tapauksessa Numero Zeron tapaus tuntui raikkaalta tuulahdukselta. Kirja on ilmestynyt 2015 ja seuraavana vuonna Eco jo kuolikin 84-vuotiaana. 

Numero Zeron tapaus sijoittuu 90-luvulle, ja satirisoi keltaista lehdistöä. Ja tekee sen nimenomaan italialaisessa kontekstissa, josta syystä kaikki viittaukset ja vihjaukset eivät tietysti avaudu. Ehkä juuri tästä tietämättömyydestä kumpuaakin mieleeni rinnastus erään romaanin peruspremissin ja Silvio Berlusconin poliittisen uran aloituksen välillä. 

Aivan kuten commendator Vimercate romaanissa, Berlusconi oli myös 90-luvun italiassa valtaa likaisin keinoin janoava mediamoguli. Berlusconi on jopa myöntänyt, että hän meni politiikkaan välttääkseen rikossyytteet. Eco kultturellina älykkönä ei tietysti ole tehnyt viittauksesta näin suoraa, vaan hän kuvailee 90-luvun alun italian, jossa tällainen on mahdollista. 

Umberto Eco kirjoittaa omaa, uniikkia tyylilajiaan. Numero Zeron tapaus on kuitenkin lyhyempi ja jollain tavalla vapautuneempi kuin esimerkiksi hänen tiiliskiviromaaninsa ovat. Taattua Ecoa on kuitenkin se, että hahmot kertovat ja tutkivat virallisen historiankirjoituksen ja salaliittoteorioiden hämärällä rajalla, ja lukija saa luettavakseen pitkiä juoksutuksia sitaatteja, viittauksia ja teorioita, joista suurin osa on savuverhoa. Savuverho tosin on niin mielenkiintoista että sitä katselee mielellään, vaikka taustalla, näkymättömissä etenee paljon yksinkertaisempi totuus. 

Econ henkilökuvauksesta tosin voi olla montaa mieltä. Tässä satiirissa suuri osa sivuhahmoista on yhden piirteen ihmisiä. Ehkä sen tämän kirjan osalta vähän sanelee tyylilajikin. Eco tuntee ihmisyyttä nimenomaan makrotasolla, historian ja kulttuurin tasolla, ja tarkka psykologinen havainnointi ei ole hänen heiniää. 

Erityisesti ainoa naishahmo on ongelmallinen. Hän on tietysti osa kirjan satiiriluonnetta. Maia on kouluttautunut, kultturelli ja älykäs, ja pyrkii ajattelemaan ja pohtimaan asioita loppuun saakka. Tämän takia tarinan lyhytnäköiset skandaalilehtimiehet tietysti näkevät hänet autistisena, kun hän ei hypi keskustelun aiheesta toiseen niinkuin he. Ongelmaksi muodostuu, että huolimatta siitä, että hänet esitellään huippuälykkäänä, jää hän lopulta vain miehisen halun ja kiintymyksen objektiksi vailla omaa tahtoaan. 

Tarinan on teemoitettu vahvasti italiaisen korruption ja fasismin perinnön ympärille. Eco etsii kirjoissaan vallan keskittymiä, koska tietää niiden liepeillä olevan salaisuuksia, julkisia salaisuuksia, ja monitulkintaisuutta. Kaikki lukijan mielikuvitusta kiihoittavaa materiaalia. Mutta kuten Ecolla yleensä, vaikka nurkat on kasattu väärälleen kaikenlaista kihelmöivää, itse tarinan juoni on kuitenkin yksinkertainen. 

Umberto Econ erottaa Dan Brownista ehkä nimenomaan se, että siinä kun Dan Brown esittää kirjaimellisesti salaliittoteoriat jollain tapaa tosiksi, Eco esittää vain salaliittoteorioiden olemassaolon ja luonteen totena, ja paljastaa taustalta jonkin paljon yksinkertaisemman ja Occamin partaveitsen kestävän tapahtumain kulun tai ilmiön. 

Numero Zeron tapauksessa tämän lisäksi asioita jätetään avoimeksi. Eco on tehnyt viimeisen harppauksen kohti totuudellisuutta siinä, että lopulta hyvin harvoin löydämme elämämme ilmiöille mitään lopullista totuutta tai selitystä, ja tämä varmaan onkin lopulta totuus elämästä. 

Arosusi: Kirja Arosudesta/Ainoastaan hulluille

 

Haller saa Maagisen teatterin edustalla kirjasen, tai markkinavihkosen, niinkuin Haller sitä luonnehtii, nimeltään Kirja Arosudesta. Hesse on sisällyttänyt koko 30-sivuisen teoksen kirjaansa. Se on taas erilaista kieltä ja tyyliä; poleeminen, vimmainen ja kiihkeä, ja tarjoaa taas Arosuteen uuden näkökulman. Tällä kertaa se tuntuu olevan Hessen oma näkökulma. Tähän mennessä Kirja Arosudesta tuntuu omaelämänkerrallisimmalta osalta, ja siinä puhutaan mm. kirjoittamisesta ja budhismista. 

Olemme vasta sivulla 79, ja nyt jo Hesse (vuonna 1924!) on käyttänyt varsin vaikuttavaa ja nykyaikaista kerronnan keinojen arsenaalia. Kieli ja sen käsittely on modernia, romaanin rakenteella leikitellään, käytetään epäluotettavia kertojia, tajunnanvirtaa, aikahyppyjä, erilaisia etäännyttämisen keinoja ja tasoja, intertekstuaalisuutta, ja kaikki tehdään Aristoteleen runousoppi ja Freytagin malli huomioiden, mutta niiden ulkopuolella, edellä. Herman, sinä briljeeraat!

Eikä kirja tunnu edes puhtaasti modernistiselta. Siinä on postmoderneja piirteitä, ainakin jos ymmärrän oikein käsitteet metafiktio ja intertekstuaalisuus. (Todennäköisesti en ymmärrä niitä oikein.)

Samanlaisen järkytyksen koin elokuvakerronnan suhteen Iin kauhuelokuvafestivaaleilla kun katsoin Murnaun Faustin vuodelta 1926. Tuntui, että kaikki elokuvallisen kerronnan keinot olivat jo tuolloin keksitty. Leikkaukset, rytmi, ristikuvat, symboliikka, kuvavirran runous, ja kaikki se muu mikä on vain elokuvalle mahdollista. Poissa oli proosan tai näyttämödraaman keinoihin rajoittuminen. Faust, kuten Arosusikin, tuntui hämmästyttävän nykyaikaiselta!

Runoudessa on tiemmä tapahtunut paljonkin innovaatioita, tullut uusia suuntauksia, ihan viime vuosina ja vuosikymmeninäkin. Ehkä proosan innovaatiot ovat jääneet minulta näkemättä, kun isot julkaisutalot keskittyvät siihen höttöön mikä myy. Tai ehkä uutta on nimenomaan pirstoutuminen genreihin, keskittyminen populääriin. Minä en tiedä, auttakaa te, kertokaa mitä uutta proosalle on tapahtunut viime vuosikymmeninä!

Paitsi nykyaikaiselta, kirja tuntuu myö omakohtaiselta. Hesse kuvaa hämmästyttävän samanlaisia ajatuskulkuja ja prosesseja, kuin mitä minä olen takavuosina käynyt läpi. Olen itse tehnyt samanlaisen yksinkertaistuksen dualistisesta luonteestani, ja myöhemmin kamppaillut yhdeksi tulemisen, mutta monena olemisen prosessin kanssa. 

Suurelta osin omakohtaisuus varmasti johtuu siitä, että kirja kuvaa ilmiöitä, jotka ovat yleimaailmallisia tietyissä tiloissa tai tilanteissa eläville ihmisille. Epäilemättä tässä on myös syy kirjan suureen suosioon eri syistä epäsovinnaisiksi itsensä kokevien ihmisten keskuudessa. Ainakin sen oivalluksen kirja on tuottanut, että jokin hyvin yksityiseksi tai ainutkertaiseksi omassa elämän narratiivissania kokema asia voikin olla yleismaailmallinen. 

Huolimatta taiteellisesta laadukkuudestaan ja omakohtaisuuden tunteiden herättävyydestään, Arosusi ei ole mitenkään välittömän miellyttävä kirja lukea. Jotta kirjasta nauttii, vaatii se ajatustyötä, prosessointia ja ymmärtämisen ponnistuksia. Hyvin nautinnollista tämä on, samaan tapaan kuin vaikka pitkän matkan juoksu, mutta viihteellistä tai ajanvietteellistä tämä ei ole. 

Jim Thompson: Vastaisku

Olin menossa rannalle helpottamaan oloani Pyhäjärveltä pyyhkivissä viileissä tuulissa koska asuntoni, ja muu maailma olivat kuin toistaitoisen kuivaksi lämmittämä sauna. Muistin myös että talviseen aikaan katsoessani ulos kylmään koleaan ja märkään, olin hekumoinut viltillä istuskelusta ja lukemisesta. 

Mieleni oli jo valmiiksi kuormattu jos jonkin näköisillä pohdinnoilla koskien tulevaisuuttani ja olemisen perimmäsitä tilaa, joten jätin Herman Hessen Arosuden kotiin ja hamusin antikvariaatista kahmimastani pinosta jotain kevyempää,  Jim Thompsonin Vastaiskun. 

Takakannessa luki, että "Thompson on sodanjälkeisen amerikkalaisen populääriviihteen ja avantgarde-kirjallisuuden sillanrakentaja, Chandlerin ja Hammetin uljaan perinnön jatkaja." Ajattelin siis, että kyseessä on rikos- tai yksityisetsivätarina, mutta olin väärässä. Ja oikeassa. 

Kirja etenee sujuvan dialogin varassa ja keskittyy nimeämättömän kaupungin poliittiseen kähmintään. Rakenteeltaan kirja ei ole mitenkään erityinen, ja minulla oli koko ajan olo, että katsoisin mustavalkoista film noir b-filmiä. Tiedättehän, näyttää Maltan Haukalta, mutta juoni on reikäisempi ja löysempi ja näyttelijät tuntemattomia. Myöhemmin Thompson onkin kirjoittanut televisioon ja myös joitain Kubrickin varhaisia töitä. 

Kovaksikeitetyn genren tunnusmerkkejä viljellään taajaan: on femme fataleita, on korruptiota, on moottoriturpaista dialogia, pessimismi kukkii ja silloin tällöin kovat nyrkit puhuvat. 

Tarina oli sujuva ja joutuisasti etenevä, eikä missään oikeastaan ollut mitään valittamista, paitsi lopussa. Thompsonilla on tullut kiire tai hän on kyllästynyt tarinaan. Loppu on epäuskottava, perustuu lukijalta salassa pidettyihin asioihin ja tuntuu hätäisesti kirjoitetulta. 

Vastaisku (englanniksi Recoil) on kirjoitettu vuonna 1953. Edellisenä vuonna häneltä oli ilmestynyt hyvin menestynyt ja myöhemmin useampaan kertaan elokuvattu The Killer Inside Me sekä Cropper's Cabin, ja vuonna 1953 Vastaiskun lisäksi The Alcoholics, Savage Night, Bad Boy ja The Criminal. Melkoista haipakkaa siis, ja ainakin Vastaiskussa se myös näkyy. Tästä tarinasta olisi tullut varsin hyvä pienellä kypsyttelyllä ja rakenteen tiukentamisella. Tällaisenaankin se kyllä viihdytti kokonaisen kuuman kesäisen iltapäivän.  

Wikipedia suitsuttaa Savage Nightiä ja The Killer Inside Me:tä hänen parhaina töinään, ja minun pitääkin lukea ne ennenkuin tuomitsen Thompsonin lopullisesti kakkoslinjan pulp hackiksi. Mutta seuraavaksi taidan taas palata Arosuden pariin, ilmakin on viileämpi. 

Arosusi: Harry Hallerin muistiinpanot/ Ainoastaan hulluille

Seuraavaksi lukuelämykseksi Silmarillionin jälkeen valikoitui Herman Hessen Arosusi. Eli päädyin siis vielä kauemmaksi historiaan, enkä suinkaan lähemmäksi nykyhetkeä, kuten viimeisessä Silmarillion-postauksessa uhosin.  Onhan Arosusi sentään julkaistu jo vuonna 1927. 

Luen Eeva-Liisa Mannerin suomennosta vuodelta 1952 ja oma kappaleeni on kymmenes painos vuodelta 1991. On mielenkiintoista, että teos on käännetty suomeksi 1952, ja sen suomenkielinen taival siis ei ole ainakaan alkupuoleltaan kytköksissä anglosaksisperäiseen 1960-luvun vastakulttuuriliikkeeseen, jonka parissa Arosusi oli suosittu lähinnä herrojen Colin Wilson ja Timothy Leary ansiosta. 

Arosusi ja sen vastakulttuurimerkitys ovat varmaan yksi puhkianalysoiduimpia aiheita kirjallisuushistoriassa. Niihin analyyseihin voisi upottaa kokonaisia ihmis-ikiä ja silti käteen jäisi vain soraa ja silttiä vaikka miten kauhoisi. Mutta tuon ne tässä mainintana esille, koska tämä, yksi monista kirjan kohtaloista sitoo sen aiemmin käsittelemääni Taruun sormusten herrasta. Sekä Tolkien, että Hesse pitivät teoksiaan väärinymmärrettyinä 60-luvun hippiliikkeen keskuudessa. 

Mutta riittänee, kun mainitsee, että Arosusi on jättäynyt valtaisin jäljen sekä ala- että populäärikulttuuriin. Kuten TSH:nkin kanssa, koostan alle soittolistan Hessen tai Arosuden inspiroimista musiikkikappaleista, mutta muuten jätän mielihyvin teoksen yleisen merkityksen rauhaan ja keskityn tässä blogissa henkilökohtaiseen, siihen miten minä itse teoksen koen ja ymmärrän. 

Jo kaksi ensimmäistä lukua lupaavatkin kaikenlaista koettavaa ja ymmärrettävää. Ensimmäinen luku, "Julkaisijan esipuhe" esittelee Arosuden pikkuporvarillisen naapurin näkökulmasta. Manner on tehnyt loistavaa työtä imitoimalla vanhaa ja kömpelöä suomalaista asiatyyliä, ja voin vain arvata miten Hesse alkutekstissään on toteuttanut kirjallisuutta ja kulttuuria tuntemattoman Julkaisija-hahmon käyttämän kielen. 

Ensimmäisessä "esipuheen" jälkeisessä osassa "Harry Hallerin muistiinpanot", luvussa  "Ainoastaan hulluille", näkökulma vaihtuu Hallerin, Arosuden sisäiseksi kerronnaksi ja kieli ja ilmaisu muuttuu kertaheitolla moderniksi ja notkeaksi. Esipuheen kirjoittajan ja Arosuden kohtaamisiin esitetään toinen näkökulma ja Arosuden ajatustenvirta avaa ja esittää uudessa valossa ne vihjeet, jotka ensimmäisessä luvussa annettiin.

Romaanin rakenne vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Se on epäsymmetrinen, sisäkkäinen, toistava ja näkyväksi tehty. Käy kyllä hyvin selväksi, ettei se ole sattumaa, vaan keino ilmaista ja kertoa jotain. Vilkaisin sen verran jo eteenpäin, että sisäkkäisiä tekstejä on ainakin kolme: julkaisijan taso, Harry Hallerin muistelmien taso ja muistelmiin sisällytetty kirjanen "Kirja arosudesta". Teksti joka kertoo tekstistä joka kertoo tekstistä joka kertoo ties mistä siis. 

Kirjan teemat ovat kyllä kaikille masennuksen, yhteiskuntaan soveltumattomuuden ja romantismin kanssa kamppailleille hyvin tuttuja. En ihmettele, että kirja on noussut valtavaan suosioon nuorten kapinallisten ja epäsovinnaisten ihmisten keskuudessa. Tunnetasolla se resonoi hyvin vahvasti ja tuntuu totuudenmukaiselta kuvaukselta myös minun todellisuudestani. Samalla tuntee myös vähän pettymystä, koska ne tunnelmat ja ajatukset, jotka on kuvitellut omakohtaisiksi, itse koetuiksi ja ajatelluiksi, omiksi ja ainutkertaisiksi, ovatkin jo koettu ja tunnettu 20-luvun Keski-Euroopassa. 

Toinen huomio, jonka tein, on että kirjassa viitataan usein saksalaisen kulttuuriperimän eri teoksiin. Osa niistä on levinnyt germaanisen kulttuuripiirin ulkopuolellekin niin laajalti että nykylukijakin osaa ne avata, mutta osa viittauksista vaatii tonkimista ja googlailua. 

Ainakin satiirikko Jean Pauliin viitataan (epäsuorasti, Harry Haller mainitsee hänen hahmojaan kaihotessaan taivaallista tai totta, vähän samaan tapaan kuin Havukka-ahon ajattelija kaihoaa sinisiä ajatuksiaan) . Ehkä Jean Paulin teokset ovat olleet Hessenkin kirjallisten esikuvien joukossa, sillä wikipedia tietää kertoa:

"..his work is characterized by wild metaphors as well as by digressive and partly labyrinthine plots. He mixed contemplation with literary theory: alongside spirited irony the reader finds bitter satire and mild humour; next to soberly realistic passages there are romanticized and often ironically-curtailed idylls, social commentary and political statements. " "Jean Paul", Wikipedia

Myös kytkentä mannermaiseen filosofiaan on vahva heti alkulehdiltä lähtien. Ainakin melko tunnistettavia Sartren, Nietzschen ja Kantin teorioiden teemoja tuntuu teoksen tai ainakin päähenkilön peruskivissä olevan. Se on tietysti odotettavissakin. Hän kirjoittaa aikalaisilleen ja oman kulttuuripiirinsä jäsenille, jotka ovat lukeneet samat teoksen kuin hän itsekin. 

En yleensä niin perusta siitä, että kirjaa pitäisi jotenkin tulkita sen mukaan missä ja milloin se on kirjoitettu, mutta kun viittaukset ovat näin suoria ja tarkoituksellisia, on se mielestäni osittain väistämätöntä. En vain tiedä vielä että mitä asiasta lopulta pitäisi ajatella. Ehkäpä seuraavat luvut avaavat asiaa minulle. 

Kuten tämän tekstin alussa lupasin, olen koostanut wikipediasta löytämiäni Hessen töistä innoituksen saaneita tai jopa Hessen teksteihin sävellettyjä musiikkikappaleita tai bändejä tähän: 

Hesse

Memory Lane: Kesäkirjat 2019

Facebookin muistot toivat kirjantuoksuisen tuulahduksen parin vuoden takaa. Olin käynyt kirjahyllyäni läpi (nyt opukseni ovat valitettavasti pahvilaatikoissa vintillä) ja valinnut joukon kesäkirjoja luettavaksi. Kirjoitin sitten kustakin lukemastani lyhyen luonnehdinnan tai arvostelman. Kopioin ne nyt tähän riemuksenne: 

Alexander Trocchin Nuori Adam 

oli napakkarakenteinen, hyvin fokusoitunut, hyvin totuudellinen ja vahvan kokemuksellinen kirja. Tässä on kirjallinen ilmaisu parhaimmillaan: mitään ei jää puuttumaan ja jokainen kirjain on tarpeellinen. Kirja on lyhyt, jäntevä ja varmaotteinen.

Trocchi tietää mistä kirjoittaa kun hän kuvaa himoa, intohimoa ja ihastumista. Hän osaa kuvata juuri sitä miltä se asia minun kehossanikin tuntuu. Hän selvästi myös tuntee ja osaa kuvata ajelehtimisen, juurettomuuden ja päättämättömyyden maantieteen paikallisasujan varmuudella viimeistä kiveä ja piirtoa myöten.

Ilahduttavan hyvin kirjoitettu teos. Luin sen yhdeltä istumalta. Jos jo vuonna 1954 on osattu kirjoittaa kuin jumalat, miksi yhä nykyään pusketaan kaiken maailman haparoivaa höttöä kioskeihin metsäkaupalla?

Frederik Pohlin PLUSMIES 

oli epätasainen lukukokemus.

Suoraan sanottuna on vähän vaikea nähdä millä kirjallisilla ansioilla kirja sai Nebula-palkinnon. Tosin eipä tuota palkintoa pääosin kirjallisin ansioin taidetakaan myöntää.

Rakenne on hyvin epätasainen ja loppua kohti on selkeästi tullut kiire, mikä johtaa päälle liimatun oloiseen deus ex machinan käyttöön. Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, ja milloin eivät sitä ole, on ihmisnäkemys aika ohut ja lapsellinen. Lisäksi, vaikka Pohl selkeästi yrittää muuta, on kirja tämän päivän silmin seksistinen ja antifeministinen.

Kuitenkin, on kirja julkaisuajankohta (1976) huomioiden ällistyttävän ajankohtainen. Globaalit tietoverkot, niiden sisältämät tietoturvauhat, sekä oppivat algoritmit ja niiden tuomat haasteet ovat lopulta se, mitä Pohl käsittelee ansioituneimmin, vaikka tarinan sanamäärällisesti suurin osa maalaakin dystooppista maailmaa joka taistelee transhumanismin ensimmäisten askelten ongelmien parissa.

Viihdyttävä, paikoin ärsyttävän ohut ja kehittymätön, epälooginenkin, mutta reipas kioskikirjapläjäys.

Philip K. Dickin Alfan kuun klaanit 

oli iloinen ja riemastuttava kirja, joka ei niinkään tuntunut Dickiltä kuin Douglas Adamsilta josta onkin yhtäkkiä tullut älykäs (vs. pikkunokkela), humaani ja pohdiskeleva. Nauroin pitkästä aikaa ääneen. 

Kirja käsittelee mielenterveyttä, diagnooseja ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja yksilöön ihanan kauniilla satiirilla, voitelee sen kauttaaltaan kermaisella surrealismilla (Lordi Virtaava Simpukka I'm looking at you!) ja tulos on herkullinen!

Jos Pohl oli väsännyt kömpelön kioskikirjan ja Trochhi kauniin hallitun, eksistentiaaliseen tyhjyyteen raukeavan tragedian, on Dick valmistanut meille Monty Pythonin Brian's Lifen scifi-vastineen, jossa ylidiagnosointi saa saman käsittelyn kuin Pythoneilla kirkollisuus.

Trimalkion pidot, Petronius Arbiter, 

on hämmentävä lukukokemus. Ensimmäisellä vuosisadalla on osattu kirjoittaa luonnekuvausta, satiiria ja komiikkaa joka ei lainkaan kalpene tämän päivän proosalle, ja ovatpa teho- ja tyylikeinotkin monesti samat.

No, en tiedä kuinka paljon suomentaja Edwin Linkomies on pannut mukaan omiaan ja ajanmukaistanut, luultavasti ainakin luvallisessa määrin, onhan teos käännetty sen aikaiselle nykysuomelle. Täytyy lukea muita käännöksiä esim englanniksi, siitä se selvinnee. 

Toisaalta tekstihän on ollut 1600-luvulta alkaen myös bestseller, jota on käännetty ja kopioitu lukemattomia kertoja, puhumattakaan siitä, mitä pimeässä söhertävät munkit ovat sille tehneet aiemmin. Joten en lopulta tiedä kuinka lähellä ensimmäisen vuosisadan alkuteosta ollaan. Joku tietänee, pitää kysyä.

Ilman Linkomiehen sanastoa ja lukuopasta, joka vie kirjan sivuista ainakin puolet, paljon jäisi ymmärtämättä, mutta Trimalkion pidot toimii kyllä ilmankin, ja saa toivomaan että Satyricon olisi säilynyt kokonaisena. Semminkin kun muissa osissa tiemmä keskitytään ihan muihin iloihin kuin mässäilyyn..

Linkomiehen tieteellinen teksti on - toisin kuin käännös - arkaaista ja pökkelöä, aivan ihastuttavissa määrin! Jo sen takia kirja kannattaa lukea, ja alan professorina Linkomies tuntee kyllä klassikkonsa, ja teksti onkin kiehtova ikkuna klassillisten tekstien maailmaan.

Kuinka hyvin Linkomiehen kirjallisuusanalyysi ja arvailu kirjoittajan henkilöllisyydestä osuu maaliinsa jää minulle mysteeriksi. Analyysissa on koulupoikamaisen viisastelun sävy.

Varoituksen sana, muussa elämässään Linkomies oli kokoomuspoliitikko, jolla kai aika hyvin "natsasi" Kolmannen valtakunnan kanssa. Toinen varoitus: keisarillisen Rooman arvot ja moraali ovat väliin melko oksettavia.

Françoise Gilot & Carlton Lake: Elämä Picasson rinnalla.

Kirja kertoo yhdestä vahvasta ihmisestä ja taiteilijasta, ja se ei ole Picasso. Gilot on kuvataiteilija, taidekriitikko ja kirjailija, mutta kertoo tässä kirjassa elämästään Picasson kanssa.

Kirja on erittäin kiinnostava monella tapaa. Ilmeisimpänä on kuvaus suhteesta täysin mahdottomaan mieslapseen, mutta koska kertojana on taiteilija ja Picasson työtoveri, pääosaan nousee melko nopeasti taide.

Ensinnäkin Gilot dokumentoi sekä Picasson työprosessia että taiteellista filosofiaa niin yksittäisten teosten kuin kokonaisuuksien ja sarjojenkin suhteen. Hän myös kuvaa tarkasti Picasson sekä henkilökohtaisia että taidehistoriallisia suhteita kollegoihinsa ja muihin tuon ajan taiteilijoihin erittäin tarkkanäköisellä tavalla. 

Gilotin tarkat muistikuvat ovat myös tallettaneet meille Picasson analyyseja aikalaisistaan.

Äärimmäisen mielenkiintoinen kirja, joka sisältää todella hyödyllistä ja terävää analyysia taiteen tekemisestä ylipäätään ja 40-50lukujen kuvataiteesta erityisesti.

Lopulta kirjan mielenkiintoisin henkilö on Gilot itse. Miten upea olisi tavata hänet.

Arthur C. Clarken Fall of Moondust

Ensin hyvät uutiset tästä Clarken varhaistuotannon hedelmästä: väkivalta ei ole tarinan keskiössä ja kyseessä on ihan mukaansatempaava kyhäelmä. Huonoja uutisia  on, että 60-luvulla kirjoitettu opus henkii 50-lukua, ja vaikka seksismiä on verrattain vähän kirjoittamisaika huomioiden, sitä löytyy nykymittapuulla varsin paljon, niinkuin myös fat shamingia, sekä todella ongelmallisia mielipiteitä kolonialismista ja sen oikeutuksesta. 

Tarina ei myöskään ole tieteellisesti erityisen uskottava, vaikkakin kirjoittamisaikanaan, ennen kuumatkoja,  se ei ollut ihan niin naurettava. Tätä ei mielestäni tulekaan lukea "kovana" scifinä, vaan pulp-teoksena. 

Clarke ei ainakaan tuolloin ollut kovin hyvä kirjoittaja. Tarinan sävyä voisi lähinnä kuvata omahyväisen tiedenörtin yksisilmäiseksi kuvitelmaksi siitä, mitä maailma ja ihmiset voisivat olla. Kerronnassa on koulupoikamaisuutta ja viattomuutta, joka tavallaan viehättää, mutta joka myös näyttäytyy psykologisen realismin puutteena, ja illuusion rikkovana naivina ihmiskäsityksenä. 

Kirjallisessa mielessä tarinan rakenteessa näkyy, että lisämutkia on lisätty todennäköisemmin sivumäärän lisäämiseksi kuin tekstin tai sen rytmityksen sisäsyntyisestä vaatimuksesta. Ratkaisut ovat ennalta-arvattavia, ja näkökulmavaihdokset eivät palvele kerrontaa vaan tuntuvat sattumanvaraisilta. 

Vaikka kyseessä ei niinkään ole kaunokirjallinen teos kuin premissi edellä kulkeva pulp-kertomus, on kirja nostalgia-arvoiltaan ja 50-lukulaisen ajattelun osalta viihyttävää luettavaa. Myös kirjallisuushistoriallisessa mielessä se tarjoaa jännittävän ikkunan tuon ajan huippuscifiin. Itse tarina on vähän pakotettu ja ennalta-arvatta katastrofijännäri, mutta sellaisena kaikessa ennustettavuudessaan ihan helppolukuinen ajanviete. 

Tarina sopii klassisen scifin ystäville, ja heille, joita epäjohdonmukaisuudet kertomuksen tieteellisessä osuudessa tai henkilökuvauksessa eivät häiritse. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin loppu, Akallabêth, Mahtisormukset ja kolmas aika

Olen nyt saanut luettua Silmarillionin kokonaisuudessaan. Kaunokirjallisena tuotoksena se parani koko ajan kohti loppuaan. Tai ainakin se läheni modernia kertomakirjallisuutta. 

Pari kauneimmista koskaan kirjoitetuista fiktiivisistä myyteistä osuu kirjan lopupuolelle: Berenin ja Lúthienin tarina, Turin Turambarin tragedia ja Hurinin ja Tuorin tarinat. Niissä Tolkien on onnistunut siinä missä hän Silmarillionin alkupuolella epäonnistuu: hän on luonut mukaelman todellisen maailman teksteistä, joka samalla on hyvää kertomakirjallisuutta. 

Kuitenkin nyt lukiessani tekstejä uudestaan, ne eivät olleet ihan niin iskeviä kuin ne muistikuvissani olivat ensimmäisellä lukukerralla. Pysähdyin miettimään miksi, ja ainoa syy jonka keksin, on ajallinen delta lukukertojen välillä, ja se runsaus, millä esimerkiksi televisiosarjakäsikirjoitukset ovat ryöstöviljelleet näitä samoja tragedian keinoja. 

Tolkien oli tietysti itsekin ryöstöviljelijä. Kirjallisuuden ja kielen tutkijana Tolkien epäilemättä hyvin tunsi Aristoteleen runousopin. Aristoteelisen tragedian protagonistin hybris onkin lähes kaikkien Silmarillionin tragedioiden taustalla. Silmarillionin kiehtovimmat tekstit seuraavat kuitenkin toista tragedioiden suurta kertojaa, Shakespearea. Berenin ja Lúthienin tarinoissa löytyy samoja peruselementtejä kuin Romeossa ja Juliassa: hybris ei ole tragedian liikkeelle paneva voima, vaan ulkoiset voimat, jotka ovat rakkauden täyttymyksen esteinä. 

Paljon on myös puhuttu siitä, että Turin Turambar perustuu Lemminkäisen tarinaan. Osittain se varmaan perustuu Hamlettiin, mutta on kerrottu että vuonna 1955 hän kertoi runoilija WH  Audenille, että suomen kielen löytäminen oli ollut kuin "astuminen viinikellariin täynnänsä viinipulloja jonka kaltaisia ja aromisia ei olisi koskaan ennen maistanut". 

Suuret (ja pienet) esikuvat eivät vähennä taitavuutta, jolla Tolkien Turambarin tarinaa kutoo ja pyörittää, sekä kutoo osaksi muuta tarinaa. Hän selkeästi ymmärsi hyvin käyttämiensä ainesten luonteen luodessaan Englannille fiktiivistä alkumyyttiä, jonka hän koki siltä puuttuvan. 

Kirja olisi pitänut mielestäni järjestää käänteisesti kronologiseen järjestykseen. Tällöin lukukokemus olisi mielestäni ollut eheämpi ja noudattanut enemmän sitä järjestystä, jolla myyttien tutkija joutuu lukemaan ja tulkitsemaan yhä vanhempia tekstejä yhä kaukaisemmistä kulttuuresta. 

Toivon, että seuraava lukemani kirja voisi olla jotain ihan muuta genreä. Ei siksi etten tästä genrestä pitäisi, vaan siksi, että minulle tämä genre liittyy enemmän historiaani kuin nykyisyyteeni. Vaikka nykyisyyttä ei voi ymmärtää ilman menneisyyttä, emme kuitenkaan voi elää siellä, emmekä myöskään tulevaisuudessa, vaan ainoa paikka missä voimme olla kunnolla olemassa on nyt. Ja haluaisin nyt lukea jotain joka on kiinni tässä hetkessä.