Reissukirjoja, kesä 2021

Reissussa on hyvä aina väliin mennä kirjaan ja laittaa kansi takanaan kiinni. Ainakin näin Covid-eristyneisyyden jälkeen, sillä joskus liika muu maailma liian pian sellaisen jälkeen käy voimille. Valikoin mukaani sekalaisen joukon luettavaa sekalaisia tunnelmia varten. 

Nikolai Gogol: Kaksi hupaisaa naapurusta

Tämä on myös suomennettu nimellä Riita, oma kappaleeni taitaa olla jostain vuoden 1945 takaa. Pidin suomennoksesta, eikä siinä pistänyt silmään mikään vanhahtavuus häiritsevällä tavalla, vaikkakin jotkin sanat voivat jäädä nykylukijalta avautumatta, ellei sitten ole tällaisiin asioihin harrastunut. 

Gogol on kirjoittanut tyylillisesti eheän, eheästi tyylitellyn ja napakan pienoisromaanin. Se on hauska, oivaltava, eikä lainkaan niin ilkeä kuin mitä suomentajan esipuhe antaa ymmärtää. Kaiken tarkkanäköisen karrikoinnin alla Gogol tuntuu ainakin minulle humaanilta. Ehkä suomentaja on tunnistanut henkilöissä jotain mikä on epämiellyttävän lähellä hänen omaa persoonaansa. 

Kirja oli suorastaan herkullinen, ihanan helppo ja kevyt lukea, muttei silti lainkaan tyhjänpäiväinen. Jokin sävyssä on sadunomaista, mutta samalla kertomus on monitasoinen ja näkökulmaltaan todella taitavasti sommiteltu. 

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

Jansson ei petä. Hänen "aikuiskirjansa" (vaikka niitä taitavat kyllä olla kaikki hänen kirjansa) ovat eheitä, psykologisesti tarkkanäköisiä ja alateksti ja syvät virtaukset ovat miellyttävässä kontrastissa pinnalta näkyvän kanssa. 

Niin tässäkin kirjassa. Mutta Kunniallisessa petkuttajassa on lisäksi vielä jotain muuta. Kansilehdillä Tove nimeää itsensä kunnialliseksi petkuttajaksi, joten ainakin yhden hahmon kohdalta omakohtaisuus on selkeä. Mutta tämän lisäksi minusta tuntuu, että hän itse on muutkin hahmonsa. Kertomuksessa on on osia, jotka eivät oikein muuten selity. 

Se tässä kirjassa olikin upeaa, ettei sitä voinut lukea pelkästään kirjaimellisesti. Sitä ei ole kirjoitettu niin luettavaksi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu myöskään luettavaksi vain kerran. Uskon, että tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka paranevat uusilla lukukerroilla. 

James Herriot: Ystävistäni, hellyydellä

Sanotaan se nyt ääneen: Herriot kirjoittaa sovinnaista ja sentimentaalista soopaa. Mutta hän tekee sen juuri tarpeeksi hauskasti ja viihdyttävästi, jotta kirjaa jaksaa lukea. Tosin tämä, vuonna 1981 kirjoitettu on vähän väsyneempi kuin 70-luvulla kirjoitetut ensimmäiset kirjat. 

Herriotin kirjoissa ansiokkainta on ehkä henkilökarikatyyrien ja 50-luvun maaseutuelämän kuvaus. Parhaimmillaan hän on hysteerisen hauska. Mutta tässä kirjassa hän ei ole parhaimmillaan. Tämäkin kirja kuitenkin omaa tarpeeksi sellaisesta vanhasta suullisesta tarinankerronnan perinteestä, että se osaa olla viihdyttävä. 

Juno Dawson: Ihmemaa

Ihmemaalta odotin eniten, ja siksi varmaan myös petyin eniten. Ihmemaa on teinikirjan muotoon kirjoitettu mukaelma Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa kirjasta. Olen ihan selkeästi väärää kohderyhmää, en ehkä vain kykene kiinnostumaan ja eläytymään teinien heräävän seksuaalisuuden ja sosiaalisten kiemuroitten problematiikoista. 

Ihan viihdyttävää peruspuuroa kirja silti oli, ja yksi ansio on ihan selkeä: Ihmemaa on yksi ääni siinä kuorossa joka pyrkii normalisoimaan ja arkipäiväistämään seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta. 

Kirjana se on silti aika yksiulotteinen harjoitelma, jossa on yhdistetty Carrollin kirja ja rikkaiden lontoolaisteinien hormoonin- ja huumeenkäryinen sekoilu. 

Arosusi: Loppu

Sain nyt kirjan päätökseen. Ihan alkuun se veti sanattomaksi. Sitten sanoja alkoi tulla niin ettei suusta mahtunut. Mutta ymmärrän nyt, miksi kirja on ollut niin suosittu, ja miksi se on suosittu yhä vain. Aikoinaan se on ollut varmasti aivan vallankumouksellinen, ja tietyssä määrin se on sitä yhä. Subliimi on se esteettinen tunne, jonka vallassa nyt olen. 

En lopulta tiedä kuinka syvällinen se on, tai voikaan olla. Mutta siinä on paljon älyä, paljon viisauttakin, ja myös ymmärrystä luovana ihmisenä olemassa oloaan toteuttavasta psyykestä. Ja luovia ihmisiähän me olemme kaikki, silloin kun emme sitä aktiivisesti tukahduta. 

Niin paljon siitä, mistä Hesse kirjoittaa on minulle tuttua omasta elämästäni. Esimerkiksi se keskustelu Pablon kanssa, kun Haller haluaisi keskustella musiikista, mutta Pablo sanoo, että se on turhaa, toisin kuin musiikin tekeminen ja sen eläminen. Tai "elämäntaitajien" vieras maailma, jota olen päässyt näkemään vasta myöhemmällä aikuisiälläni, ja jonka olen taas kadottanut. 

Kirjailijana Hesse kirjoittaa tietysti paljolti taiteesta ja sen merkityksestä ja käsittelee myös metaforan keinoin kirjoittamisen prosessia. Mutta teksti transsendoituu ylitse tämän metaforan ja kohoaa kohti sitä ikuisuutta ja kirkkautta, josta Hesse itse kirjoittaa. Sen sijaan että Hesse toteuttaisi periaatetta "show, don't tell", hän toteuttaa periaatetta: "tell the fuckers, then show them". 

Minulla ei ole sanoja enempään, joten päätän tämän kirjoituksen tylsämielisesti lainaamalla niitä:

"The arts are not a way to make a living. They are a very human way of making life more bearable. Practicing an art, no matter how well or badly, is a way to make your soul grow, for heaven's sake. Sing in the shower. Dance to the radio. Tell stories. Write a poem to a friend, even a lousy poem. Do it as well as you possible can. You will get an enormous reward. You will have created something.”
― Kurt Vonnegut, A Man Without a Country