Ja nyt kirja on jo lopussa. En voinut päästää kirjasta irti. Matka Cirith Ungoliin, Denethorin hulluus, Pelennorin kentän taistelu, vaellus halki Mordorin, Sormuksen tuhoaminen, Konnun puhdistus, kaiken luin kuin en olisi koskaan ennen lukenut. Eivätkä minua haitanneet kömpelöt juonirakenteet tai deux ex machinat, enkä minä perustanut tuon taivaallista tarpeettomista tai viimeistelemättömistä osista tarinaa. Eikä matka tuntunut minusta ollenkaan niin raskaalta kuin muistin.
Jossain vaiheessa Tolkien miltei rikkoo neljännen seinän Samin ja Frodon suulla. He tiedostavat olevansa tarinassa, ja vieläpä niissä samoissa tarinoissa, joita Bilbo oli kerännyt ja kääntänyt. Ennen kaikista vaikeimpia edessäolevia hetkiä lukijankin taakkaa kevennetään paljastamalla hänelle, että hei, tämä on vain tarina. Ja niin se kevensi minunkin matkaani, tälläkin lukukerralla.
Ensimmäiseltä lukukerralta muistan parhaiten 5. Kirjan alun. Se oli mielessäni kun aloitin tämän lukukerran, ja se oli mielessäni koko ajan. Kohta jossa Pippin torkkuen ratsastaa Gandalfin viitan alla läpi nukkuvan maan resonoi minussa johonkin syvää muistoon. Ja muistakin, mihin: tiedättehän sen tunteen auton takapenkillä, kun auto hurisee unettavasti läpi tumman yön ja nukahdatte vastustamattomaan uneen ja toivotte ettette tulisi koskaan perille, jotta tämä maailman paras horre saisi aina vain jatkua?
Jostain syystä molemmat, Gandalfin ja Pippinin ratsastus ja öiset autoreissut ovat syväpiirtyneet muistiini. Ikinä ei ole niin makeita ja katkeransuloisia unia ollut, kun nukahtaa pakkasyönä lämpimään autoon ja tietää että toiveista huolimatta kohta ollaan perillä, ja herää avatun oven kylmään sekä kuumana käyvän kytkimen lemuun.
Mutta niinpä oli myös katkeransuloista nyt luopua tästä kirjasta. Harmaiden satamien lopussa minulla oli pala kurkussa kun yhdessä Pippinin, Merrin ja Samin kanssa jätin hyvästit Frodolle, Gandalfille ja Bilbolle. Ja kun Vuosien kirjan lopussa hautasin ja jätin hyvästit Samille, Merrille, Pippinille, Gimlille ja Legolasille, Aragornille ja Arwen Iltatähdelle, tulivat myös kyyneleet. Tarinassa oli kaikkea sitä mitä ihmisen elämässäkin, ja samalla tavalla lopussa luopuminen ja suru.
Kaikista vioistaan ja puutteistaan huolimatta tämä on minulle tärkeä kirja. Osaksi voin analysoida miksi, mutta suuremmaksi osaksi en osaa, sillä tämä kirja on ollut osa minua jo niin kauan. Joka tapauksessa, huolimatta muodostaan ja kielestään, ja jopa aiheestaan, Taru sormusten herrasta tavoittaa jotakin todellista ja siksi kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti