Seuraavaksi lukuelämykseksi Silmarillionin jälkeen valikoitui Herman Hessen Arosusi. Eli päädyin siis vielä kauemmaksi historiaan, enkä suinkaan lähemmäksi nykyhetkeä, kuten viimeisessä Silmarillion-postauksessa uhosin. Onhan Arosusi sentään julkaistu jo vuonna 1927.
Luen Eeva-Liisa Mannerin suomennosta vuodelta 1952 ja oma kappaleeni on kymmenes painos vuodelta 1991. On mielenkiintoista, että teos on käännetty suomeksi 1952, ja sen suomenkielinen taival siis ei ole ainakaan alkupuoleltaan kytköksissä anglosaksisperäiseen 1960-luvun vastakulttuuriliikkeeseen, jonka parissa Arosusi oli suosittu lähinnä herrojen Colin Wilson ja Timothy Leary ansiosta.
Arosusi ja sen vastakulttuurimerkitys ovat varmaan yksi puhkianalysoiduimpia aiheita kirjallisuushistoriassa. Niihin analyyseihin voisi upottaa kokonaisia ihmis-ikiä ja silti käteen jäisi vain soraa ja silttiä vaikka miten kauhoisi. Mutta tuon ne tässä mainintana esille, koska tämä, yksi monista kirjan kohtaloista sitoo sen aiemmin käsittelemääni Taruun sormusten herrasta. Sekä Tolkien, että Hesse pitivät teoksiaan väärinymmärrettyinä 60-luvun hippiliikkeen keskuudessa.
Mutta riittänee, kun mainitsee, että Arosusi on jättäynyt valtaisin jäljen sekä ala- että populäärikulttuuriin. Kuten TSH:nkin kanssa, koostan alle soittolistan Hessen tai Arosuden inspiroimista musiikkikappaleista, mutta muuten jätän mielihyvin teoksen yleisen merkityksen rauhaan ja keskityn tässä blogissa henkilökohtaiseen, siihen miten minä itse teoksen koen ja ymmärrän.
Jo kaksi ensimmäistä lukua lupaavatkin kaikenlaista koettavaa ja ymmärrettävää. Ensimmäinen luku, "Julkaisijan esipuhe" esittelee Arosuden pikkuporvarillisen naapurin näkökulmasta. Manner on tehnyt loistavaa työtä imitoimalla vanhaa ja kömpelöä suomalaista asiatyyliä, ja voin vain arvata miten Hesse alkutekstissään on toteuttanut kirjallisuutta ja kulttuuria tuntemattoman Julkaisija-hahmon käyttämän kielen.
Ensimmäisessä "esipuheen" jälkeisessä osassa "Harry Hallerin muistiinpanot", luvussa "Ainoastaan hulluille", näkökulma vaihtuu Hallerin, Arosuden sisäiseksi kerronnaksi ja kieli ja ilmaisu muuttuu kertaheitolla moderniksi ja notkeaksi. Esipuheen kirjoittajan ja Arosuden kohtaamisiin esitetään toinen näkökulma ja Arosuden ajatustenvirta avaa ja esittää uudessa valossa ne vihjeet, jotka ensimmäisessä luvussa annettiin.
Romaanin rakenne vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Se on epäsymmetrinen, sisäkkäinen, toistava ja näkyväksi tehty. Käy kyllä hyvin selväksi, ettei se ole sattumaa, vaan keino ilmaista ja kertoa jotain. Vilkaisin sen verran jo eteenpäin, että sisäkkäisiä tekstejä on ainakin kolme: julkaisijan taso, Harry Hallerin muistelmien taso ja muistelmiin sisällytetty kirjanen "Kirja arosudesta". Teksti joka kertoo tekstistä joka kertoo tekstistä joka kertoo ties mistä siis.
Kirjan teemat ovat kyllä kaikille masennuksen, yhteiskuntaan soveltumattomuuden ja romantismin kanssa kamppailleille hyvin tuttuja. En ihmettele, että kirja on noussut valtavaan suosioon nuorten kapinallisten ja epäsovinnaisten ihmisten keskuudessa. Tunnetasolla se resonoi hyvin vahvasti ja tuntuu totuudenmukaiselta kuvaukselta myös minun todellisuudestani. Samalla tuntee myös vähän pettymystä, koska ne tunnelmat ja ajatukset, jotka on kuvitellut omakohtaisiksi, itse koetuiksi ja ajatelluiksi, omiksi ja ainutkertaisiksi, ovatkin jo koettu ja tunnettu 20-luvun Keski-Euroopassa.
Toinen huomio, jonka tein, on että kirjassa viitataan usein saksalaisen kulttuuriperimän eri teoksiin. Osa niistä on levinnyt germaanisen kulttuuripiirin ulkopuolellekin niin laajalti että nykylukijakin osaa ne avata, mutta osa viittauksista vaatii tonkimista ja googlailua.
Ainakin satiirikko Jean Pauliin viitataan (epäsuorasti, Harry Haller mainitsee hänen hahmojaan kaihotessaan taivaallista tai totta, vähän samaan tapaan kuin Havukka-ahon ajattelija kaihoaa sinisiä ajatuksiaan) . Ehkä Jean Paulin teokset ovat olleet Hessenkin kirjallisten esikuvien joukossa, sillä wikipedia tietää kertoa:
"..his work is characterized by wild metaphors as well as by digressive and partly labyrinthine plots. He mixed contemplation with literary theory: alongside spirited irony the reader finds bitter satire and mild humour; next to soberly realistic passages there are romanticized and often ironically-curtailed idylls, social commentary and political statements. " "Jean Paul", Wikipedia
Myös kytkentä mannermaiseen filosofiaan on vahva heti alkulehdiltä lähtien. Ainakin melko tunnistettavia Sartren, Nietzschen ja Kantin teorioiden teemoja tuntuu teoksen tai ainakin päähenkilön peruskivissä olevan. Se on tietysti odotettavissakin. Hän kirjoittaa aikalaisilleen ja oman kulttuuripiirinsä jäsenille, jotka ovat lukeneet samat teoksen kuin hän itsekin.
En yleensä niin perusta siitä, että kirjaa pitäisi jotenkin tulkita sen mukaan missä ja milloin se on kirjoitettu, mutta kun viittaukset ovat näin suoria ja tarkoituksellisia, on se mielestäni osittain väistämätöntä. En vain tiedä vielä että mitä asiasta lopulta pitäisi ajatella. Ehkäpä seuraavat luvut avaavat asiaa minulle.
Kuten tämän tekstin alussa lupasin, olen koostanut wikipediasta löytämiäni Hessen töistä innoituksen saaneita tai jopa Hessen teksteihin sävellettyjä musiikkikappaleita tai bändejä tähän:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti