Kuudennessa luvussa Frodo, Sam, Merri ja Pippin tepsuttelevat pahamaineiseen Vanhaan metsään. Tekstissä kuvataan hyvin taitavasti maisemia, vuorokaudenaikoja ja seutujen tunnelmia, mutta ne on jotenkin tekstin virtauksessa ja rytmissä kätketty niin, että ne menevät helposti ohitse jos niitä ei erikseen pysähdy ajattelemaan.
Kiinnitin huomioni tähän kohtaan: "Ratsastettuaan tunnin verran hitaasti ja puhumatta he näkivät Aidan häämöttävän äkkiä edessä. Se oli korkea ja hopeisten hämähäkinseittien peitossa." Se kiinnitti huomiotani varmaan koska myöhemminkin kuudennessa tai seitsemännessä luvussa puhutaan jonkin kasvin olevan hämähäkinseitien peitossa. Muistamme Ungoliantin, Bilbo kohtasi jättiläishämähäkkejä Synkmetsässä ja tiedämme tulevaisuudessa kohtaavamme Lukitarin. Melkoinen yhteensattuma. Mutta tarinoita ja mytologioita tehdessä niitä tietysti sattuu ja myös tahallaan aiheutetaan.
Tolkienia kyllä puri lapsena Afrikassa tarantula. Tolkien itse sanoi, ettei pelkää hämähäkkejä eikä muista itse puremaa, vaikkakin sen kuinka juossut kauhuissaan lastenhoitajan helmoihin (ehkä sen saman, joka piti Tolkienia niin kauniina lapsena että kävi näyttämässä häntä mahdollisesti omin luvin kotikylässään).
Mutta itseäni kiinnostaa tässä tuollainen kokoelma toistuvia rakenteita tässä Tolkienin tarustossa. Useammin kuin kerran käy niin, että pahaenteisiin metsiin mennään kohti itää. Sitten siellä kohdataan hämähäkkejä tai niiden läsnäoloon ainakin vihjataan. Metsässä on jokin vaara tai pinne, yleensä jäädään kiinnni johonkin onkaloon tai verkkoon, ja mahdollisesti vietellään tai myrkytetään uneen, ja metsän toisella puolella odottaa jonkinlainen isähahmo ja sitten syödään ja juodaan niin perkeleesti. On se isähahmo sitten Tharanduil, Beorn tai Tom Bombadil.
Tom Bombadilista puheen ollen, hän taitaa olla tämän kirjan suurimpia mysteereitä. Tolkien on kai jossain Tomista sanonutkin, että on hyvä jättää edes jotain arvoitukseksi. Jokaisella ja jokaisen serkulla on oma teoriansa Tomista, mutta itse kannatan sitä, että ainakin osaltaan ja jollain tasolla Tolkien on sijoittanut hänessä kirjaan kirjailijan itsensä. Ainakin minusta Tom vihjailee niin hyvin selväsanaisesti sanoessaan Frodolle että hän oli täällä jo ennen ketään muuta ja ennen kuin Musta Ruhtinas oli tullut ulkopuolelta, toisin sanoen ennen tarinoiden alkua.
Minusta tässä on kätkössä hyvä viisaus tai havainto teoksesta ja tekijästä yleisemminkin. Mitään teosta ei voi tehdä ilman että tekijä on lopputuloksessa mukana. Sanotaanhan usein että kuvien tekijät tekevät kaiksista ihmisistä jollain tapaa itsensä näköisiä (ja jotkut, kuten minä tekevät enimmäkseen omakuvia!). Mutta vaikka näin kirjaimellisesti ei asiaa näkisikään, kyllä kaikki luova mikä meistä virtaa on tullut sisällämme ollessaan osaksi meitä, vaikka sitten teoksen hahmo olisi suoraa havaintoa tai ärsykettä ympäröivästä.
Tomin ja Kultamarjan suhde on hyvin arkkityyppinen. Tolkien kuvaa parisuhteita aina melko yksiulotteisesti ja ihannoivasti. Tottakai pariskunnat kohtaavat ulkoisia tragedioita, mutta rakkaus ja rakastamisen tapa on varmaa ja ongelmatonta. Ehkä Tolkien on nähnyt oman suhteensa Edithiinsä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti