En ehkä haluaisi tässä blogissa lukea kanssanne ainoastaan fantasiaa. Tai edes pääosin. Vaikka tuosta genrestä moni opus on ollut minulle aikoinaan tärkeä, luulen, että nykyminälle löytyy kirjoja, jotka tässä ajassa ovat minulle merkityksellisempiä.
Pyysin facebookissa lukuvinkkejä ja sainkin Miinalta pari: Patrick Rothfuss ja Richard Powers. Nekin ovat molemmat fantasiaa, mutta kirjasuositukset ovat mielestäni vähän sellainen asia, ettei niitä ainakaan kovin kepoisasti voi ohittaa. Eli laitan ne siis hankinta/lainauslistalle.
Mielessäni on myös kummitellut Holdstockin Alkumetsä, fantasiaa sekin. En muista itse kirjasta paljon mitään järkevää, mutta jotain hähmäisiä tunnemuistikuvia on, ja vainu siitä, että tuo on tainnut aikoinaan ollut minulle tärkeä kirja. Sekin siis hankintalistalle, ainakin ensimmäinen osa.
Ainakaan en ollut ajatellut, että jatkaisin seuraavana kirjana lisää Tolkienia. Nyt on kuitenkin niin, että se on ainoa luettavissa oleva kirja tässä asunnossa, joten olen sitä alkanut lukea ikäänkuin pakosta. Ja nyt alkuun päästyäni, se on yllättävän miellyttävä pakko. Toivon kuitenkin että pian saan luettavakseni myös muuta kuin genrekirjallisuutta. Sitän on minulla metritolkulla, mutta kirjat ovat varastossa, enkä halua alkaa käydä laatikoita läpi etsien jotain nidettä kenties turhaan. Mutta niin, takaisin Silmarillionin pariin:
Esipuheessaan J.R.R.:n poika, Cristopher kuvaa kirjan rakenteen. Ensin luomismyytit Ainulindalë ja Valaquenta, sitten Quenta Silmarillion, ja viimein Akallabêth ja luku mahtisormuksista kolmannella ajalla. Hän kertoo myös, että on koonnut, muokannut ja toimittanut kirjan hyvin eri ikäisistä ja maailman kirjoittamisen eri vaiheissa syntyneistä teksteistä.
Ei ole vaikea löytää rinnastusta TSH:n loppuun, jossa Bilbo antaa sekavat paperinsa Frodolle, jotta tämä toimittaa ja kirjoittaa tarinan loppuun, kun Bilbon itsensä aika alkaa olla lopussa.
Ainulindalë on hyvin kaunis luomismyytti. Ainakin ennen kuin huomaa, että kyseessä on hiukan sama tilanne kuin muinaisella Radio Mafiassa vaikuttaneen Anssin Paska-yhtyeellä: Eru, Yksi, harrastaa jazzimproa pirstoutueen persoonallisuutensa sivupersoonien kanssa, ajautuu sisäisiin erimielisyyksiin, ja bändi hajoaa.
Tolkien on kyllä kehittänyt melko hienon rakenteen luomismyyttiinsä. Ensin on Yksi, sitten Yhden ajatuksista tulevat Ainurit, ja sitten tulee Soitto, jossa Ainurit musisoivat improten Yhden johdolla. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan vielä luoda mitään, vaan kyseessä on sellainen vesiputousmallin mukainen suunnitteluvaihe. Sitten Yksi tekee musiikilla suunnitellun olevaiseksi, mutta ei aloita siihen, mihin musiikin kanssa päädyttiin vaan siihen kohtaan, mistä musiikki alkoi. Kaikki on siis ennalta suunniteltua ja laulettua, mutta sitten ainurit menevät tähän maailmaan ikäänkuin toisessa roolissa valmistamaan ja kaitsemaan maailmaa ja muuttuvat Valariksi ja Maiariksi.
Aika hienovaraista touhua verrattuna Jahven tai Ukon juttuihin seitsemine päivineen tai sotkan munineen. Mutta tämä luomismyytti ei olekaan ihmisten vaan haltioitten kehittelemä. Ehkä heidän IPA:n ja artesaanilembasin laajentamat tajuntansa kaipaavat vähän diipimpää ja mesmeroivampaa kelailua.
Valaquenta esittelee haltioiden uskonnon pantheonin. Maan päällä vaikuttavat voimat jaotellaan Valariin, edellisten apulaisiin Maiariin ja Vihollisiin, eli Melkoriin Maia-kavereineen ja luomuksineen. Tämä teksti on lyhyt ja yksinkertainen esitys aiheesta. Jostain syystä Tolkien vanhempi oli antanut pojalleen kuitenkin ohjeen että edellä mainitut osat tulisi kaikki julkaista yhdessä.
Edessä on seuraavaksi kirjan pisin osuus, Quenta Silmarillion, joka kertoo mitä Ensimmäisellä ajalla tapahtui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti