Antonio Skármeta: Runoilijan häät ja James Lee Burke: Taivaan vangit

Tammikuu on ollut kiireistä aikaa kuvataiteen aineopintojen estetiikan kurssin takia. Ehdin kuitenkin tiristää aikaa lukemiseen / palautumiseen kahden kirjan verran. Ja hallelujaa, nyt esseen palautettuani minulla on taas paljon omaa aikaa, jonka nyt valitsen käyttää tällaiseen paljastuksen kirjoittamiseen: Käteeni sattui, joskus aiemmin hankittujen kirjojen pinosta, kaksi kirjaa, joiden lukemisesta sain syyllisen olon. 

Antonio Skármeta on chileläissyntyinen kirjailija, joka aiemmin on kirjoittanut mm. Nerudan postinkantajan, joka suuresta maineestaan ja (Il Postino - filmatisoinnista) huolimatta on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Ehkä juuri siksi aloittaessani Runoilijan häiden lukemisen, odotin jotain hyvin erilaista, ehkä "kirjallisempaa" kokemusta. 

Sen sijaan sain kuulla räävittömällä, räkättävällä kertojan otteella, sylki lentäen kerrotun tarinan. Skármeta kuulostaa kertoessaan  armoitetulta valehtelijalta, jonka silmää iskien ja irstaasti ilmehtien kerrotun tarinan haluaa kyllä sen taidokkuuden tähden kuulla -- mutta vain jos kukaan ei näe että sitä kuuntelee!

Skármetan kieli ei käännöksessä oikein kuulu, mutta rakenne on taitava. Sivut on kyllästetty satiirilla ja tilkitty ironialla. Skármeta ei pelkää vulgääriä, päinvastoin hän herkuttelee seisovilla peniksillä, väkivallalla ja seksuaalisella väkivallalla kun siihen tulee tilaisuus. Kirja ansioituu hyvin kapitalismin ja totalitarismin parodioinnilla, mutta valitettavasti sen sisältämää naisvihaa ei oikein pysty parodiaksi tai satiiriksi selittämään. Hämmentävintä on varmaan se, että tällaista on kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1999. 

James Lee Burken Taivaan vangit on sen sijaan kirjoittu vuonna 1988. Minulla on todella ristiriitainen olo siitä, että viihdyin sen parissa niin hyvin ja sain sen luettua parissa päivässä. Kyseessä on kaavamainen hard boiled etsivätarina, joka sijoittuu Lousianan suistomaille Vietnamin sodan aikoihin. 70-luvun Lousiana on hienosti kuvattu. Mutta. 

Kirjassa on paljon rasismia ja seksismiä sekä väkivallan ihannointia ongelmanratkaisukeinona. Kaikki naiset ovat itseään tyrkyttäviä bimboja tai prostituoituja, paitsi Burken päähenkilönsä kostomotiiviksi tappama vaalea ja hyveellinen naitsytmadonnavaimokaunotar, joka kuitenkin on aina valmis tyydyttämään päähenkilön himot. 

N-sanaa viljellään tiuhaan ja first nations- ja tummat henkilöt kuvataan hitaiksi ja tyhmiksi tai molemmiksi. Valkoiset etelän miehet puolestaan kuvataan kovanyrkkisinä, kovina ja maalaisjärjellään pohjoisvaltioista kotoisin olevat liittovaltion impotentit ja olmimaiset agentit jallittavina "kunnom miehinnä".

Taivaan vangeissa on ainakin se yhtäläisyys Skármetan kirjaan, että hyvät jutunkertojan taidot -- jotka kyllä viihdyttävät -- menevät hukkaan kun kirjailija sitoo kasan seksistisiä tai rasistisia tai kumpiakin runkkupapereitaan yhteen ja julkaisee niistä kirjan. Näiden lukemisessa oli jotain samaa kuin ruven nyppimisessä haavasta. Tiedän että ei pitäisi, ja lopputulos ei ainakaan paranna tilannetta, mutta nypin kuitenkin. 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Brittikirjailija Ishiguro on kirjoittanut haikean ja hauskan kirjan. Kirjassa on useampi taso: se on matkakertomus halki Englannin maaseutukaupunkien, se kertoo hovimestaripäähenkilön elämäntarinan, eräs taso on lordi Darlingtonin edesottamukset sotienvälisen ajan ulkopolitiikassa, mutta kaiken sitoo yhteen päähenkilön ja neiti Kentonin raivostuttava ja liikuttava tarina. 

Ishiguro suunnittelee romaaninsa rakenteen hyvin  taitavasti, mutta on myös tarkkanäköinen ja herkkäkorvainen proosan kirjoittaja. Paljon operoidaan sillä, mitä jätetään kertomatta. Tuntuu että ilmaisuvoimaisimmillaan ja virtuoosimaisimmillaan Ishiguro onkin siinä, miten ja mitä hän jättää kertomatta. Selittämällä ei olisi millään voinut kertoa sitä kaikkea, josta Ishiguro nyt vaikenee niin taidokkaasti, ettei lukijalle jää asiasta mitään epäselvyyttä. 

Aluksi kieli ja ilmaisu tuntuu hieman raskaalta ja kömpelöltä, mutta pian käy ilmi, että tämä ilmentää päähenkilöä ja hänen tapaansa ajatella. Kun siihen pian tottuu, käy selväksi, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut tuoda Stevenin henkilöä niin hyvin esille. Ja Stevensin luonne on koko romaanin avain, sen traagisuuden liikkeellepaneva voima. 

Yhdessä lordi Darlingtonin tragedian, sekä Stevensin isän tarinan kanssa tämä nostaa kirjalle vieläkin yhden,  uuden ja laajemman tason. Henkilöt pidättäytyvät, kätkevät tunteensa, ovat yksinäisiä, heidän on mahdotonta kohdata toisiaan, he toimivat liikuttavan ja urhean päättäväisesti lopulta merkityksettömien tai jopa väärien päämääriensä eteen. Ishiguro tarkkailee kaikkea tätä humaanisti, mutta samalla hyvin pessimistisesti.

Hänen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelin perusteluissa sanotaankin: "... who, in novels of great emotional force, has uncovered the abyss beneath our illusory sense of connection with the world..."

Viihdyttävä ja taiten rakennettu Pitkän päivän ilta kyllä on, mutta johonkin siinä en saanut otetta, tai se minussa. Minulle se ei noussut hyvien kirjojen merestä mestariteoksen asemaan, Ehkä tarina oli minulle liian etäännytetty, täkäläisin silmin karikatyyrein rakennettu. Tai ehkä minut eristi tästä teoksesta oman kulttuurisen taustani sijaan palkitun kääntäjän Helene Bützowin sinänsä ansiokas suomennos, kuka tietää? Ishiguroon pitää kyllä tutustua lisää. 

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Calvino on tehnyt postmodernin kirjan postmodernista. Ja kirjoittamisesta, ja postmodernin kirjoittamisesta. Ja sen lukemisesta. 

Kun Calvino on ottanut aiheen käsittelyyn, käännellyt sen kaikkiin asentoihinsa, leikellyt sen kappaleiksi ja näyttänyt meille kaikki poikileikkauskuvat, ottanut ja selittänyt mitat ja esittänyt joukon vaihtoehtoisia johtopäätöksiä sekä kertonut niiden keskinäiset suhteet, jää ainakin vaikutelma, että kenenkään muun on aiheesta turha enää mitää kirjoittaa. 

Se on kuitenkin kirjoitettava, että kaikilta osin teos ei ole mitenkään helppolukuinen. Se ei tietysti ole tämän kirjan kyseen ollessa vahinko. Ja tätä keinoa on käytetty niin säästeliäästi kuin on voitu. Paikoin (ja kokonaisuutena) kirja on hyvinkin viihdyttävä. 

Ilo on aina katsoa mestarin työjälkeä, mutta sellainen täyttymyksellinen olo, joka monesti jää hyvistä kirjoista ei tästä jää. Eikä pidäkään, sen sanelee jo aihekin. 

En minä osaa sanoa tästä enempää paljastamatta kaikkea. Jäin hämmentyneeksi ja sekä pidin, että en pitänyt kirjasta, mutta tämän kirjas kohdalta on erityisen selvää, ettei sitä minun pitämättömyyteni tai pitämiseni liikutakkaan. Lukekaa se kirja.