tiistai 2. marraskuuta 2021

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Brittikirjailija Ishiguro on kirjoittanut haikean ja hauskan kirjan. Kirjassa on useampi taso: se on matkakertomus halki Englannin maaseutukaupunkien, se kertoo hovimestaripäähenkilön elämäntarinan, eräs taso on lordi Darlingtonin edesottamukset sotienvälisen ajan ulkopolitiikassa, mutta kaiken sitoo yhteen päähenkilön ja neiti Kentonin raivostuttava ja liikuttava tarina. 

Ishiguro suunnittelee romaaninsa rakenteen hyvin  taitavasti, mutta on myös tarkkanäköinen ja herkkäkorvainen proosan kirjoittaja. Paljon operoidaan sillä, mitä jätetään kertomatta. Tuntuu että ilmaisuvoimaisimmillaan ja virtuoosimaisimmillaan Ishiguro onkin siinä, miten ja mitä hän jättää kertomatta. Selittämällä ei olisi millään voinut kertoa sitä kaikkea, josta Ishiguro nyt vaikenee niin taidokkaasti, ettei lukijalle jää asiasta mitään epäselvyyttä. 

Aluksi kieli ja ilmaisu tuntuu hieman raskaalta ja kömpelöltä, mutta pian käy ilmi, että tämä ilmentää päähenkilöä ja hänen tapaansa ajatella. Kun siihen pian tottuu, käy selväksi, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut tuoda Stevenin henkilöä niin hyvin esille. Ja Stevensin luonne on koko romaanin avain, sen traagisuuden liikkeellepaneva voima. 

Yhdessä lordi Darlingtonin tragedian, sekä Stevensin isän tarinan kanssa tämä nostaa kirjalle vieläkin yhden,  uuden ja laajemman tason. Henkilöt pidättäytyvät, kätkevät tunteensa, ovat yksinäisiä, heidän on mahdotonta kohdata toisiaan, he toimivat liikuttavan ja urhean päättäväisesti lopulta merkityksettömien tai jopa väärien päämääriensä eteen. Ishiguro tarkkailee kaikkea tätä humaanisti, mutta samalla hyvin pessimistisesti.

Hänen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelin perusteluissa sanotaankin: "... who, in novels of great emotional force, has uncovered the abyss beneath our illusory sense of connection with the world..."

Viihdyttävä ja taiten rakennettu Pitkän päivän ilta kyllä on, mutta johonkin siinä en saanut otetta, tai se minussa. Minulle se ei noussut hyvien kirjojen merestä mestariteoksen asemaan, Ehkä tarina oli minulle liian etäännytetty, täkäläisin silmin karikatyyrein rakennettu. Tai ehkä minut eristi tästä teoksesta oman kulttuurisen taustani sijaan palkitun kääntäjän Helene Bützowin sinänsä ansiokas suomennos, kuka tietää? Ishiguroon pitää kyllä tutustua lisää. 


keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Calvino on tehnyt postmodernin kirjan postmodernista. Ja kirjoittamisesta, ja postmodernin kirjoittamisesta. Ja sen lukemisesta. 

Kun Calvino on ottanut aiheen käsittelyyn, käännellyt sen kaikkiin asentoihinsa, leikellyt sen kappaleiksi ja näyttänyt meille kaikki poikileikkauskuvat, ottanut ja selittänyt mitat ja esittänyt joukon vaihtoehtoisia johtopäätöksiä sekä kertonut niiden keskinäiset suhteet, jää ainakin vaikutelma, että kenenkään muun on aiheesta turha enää mitää kirjoittaa. 

Se on kuitenkin kirjoitettava, että kaikilta osin teos ei ole mitenkään helppolukuinen. Se ei tietysti ole tämän kirjan kyseen ollessa vahinko. Ja tätä keinoa on käytetty niin säästeliäästi kuin on voitu. Paikoin (ja kokonaisuutena) kirja on hyvinkin viihdyttävä. 

Ilo on aina katsoa mestarin työjälkeä, mutta sellainen täyttymyksellinen olo, joka monesti jää hyvistä kirjoista ei tästä jää. Eikä pidäkään, sen sanelee jo aihekin. 

En minä osaa sanoa tästä enempää paljastamatta kaikkea. Jäin hämmentyneeksi ja sekä pidin, että en pitänyt kirjasta, mutta tämän kirjas kohdalta on erityisen selvää, ettei sitä minun pitämättömyyteni tai pitämiseni liikutakkaan. Lukekaa se kirja.


lauantai 4. syyskuuta 2021

Richard Brautigan: Sombrero fallout

Richard Brautigan on minulle uusi tuttavuus. Hänhän on laajemmin tunnetumpi esimerkiksi pienoisromaanistaan Taimenenkalastus Amerikassa, ja siitä, että hän oli hippiliikkeen kulttihahmoja sekä kaveerasi mm. Allen Ginsbergin ja Lawrence Ferlinghettin kanssa. 

Pidin Sombrero falloutista. Ilmaisu on säästeliästä ja ilmavaa, tilaa on paljon, lauseet lyhyitä, ja käytetyt keinot eivät millään muotoa sakeita. Absurdi on vahvasti läsnä, mutta siihen ei pidä juuttua, sillä kirja palkitsee eniten sillä hetkellä kun absurdin hyväksyy totena ja annettuna, tai sen ohitse onnistuu katsomaan. 

Erityisen tarkkaavaisesti ja todella tavalla Brautigan kuvaa surua, shokkia ja tuskaa -  sitä miten niissä tilanteissa tajunta pirstoutuu, kokonaistietoisuus häviää hetkien aistimuksiksi ja pieniksi tarinoiksi ja kuvitelmiksi, mihin kipua voi hetkeksi paeta. Tai joissa se puraisee vielä kipeämmin. 

Brautiganin kielessä on jotain samaa kuin joidenkin stand up koomikoiden äärimmilleen riisutussa ilmaisussa, joka aukeaa äkillisiksi ja yllättäviksi oivalluksiksi. Mutta kyseessä ei siis kuitenkaan ole mikään pelkkä oikukkaaksi huumoriksi jäävä tuotos, se on sanataiteellinen sommitelma ja kielimobile, jota on ihana tarkastella ja hämmästellä. Ja vielä senkin taakse jää jotain, jota en ihan onnistu sanallistamaan, mutta joka kuitenkin vaikuttaa minuun. 

Kirja myös tuntui ajankohtaiselta. Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen jälkeen yksi kirjan absurdeimmista säikeistä ei enää yhtäkkiä olekaan niin absurdi.

Kirja on julkaistu vuonna 1976, mutta yhä se pakenee määrittelyitä ja odotuksia, josta syystä osa aikalaiskriitikoista varmasti sitä inhosikin. Toinen osa aikalaiskriitikoista muisti aina mainita, että heh heh tää on varmaan douppia shittiä paukuissa, ja siinä kertoi ihan yhtä lailla enemmän omista odotuksistaan ja mentaliteeteistaan kuin itse kirjasta. 

Tämä oli ilahduttava kirja. Nautin kovasti sen lukemisesta, eikä siinä ollut missään vaiheessa mitään työlästä. Mutta silti se halvan huvin sijaan oli merkityksellinen kokemus.  

Paskaa taidetta

Taide on kuin unta, ja se on kuin ne geenit, joiden merkitystä emme vielä tunne, mutta jotka ovat meille välttämättömiä. Se ei ole kokonaisu...