Niin paljon on tämä kirja herättänyt muistoja ja ajatuksia, että itse kirjan kommentoiminen on jäänyt vähemmälle. Olen nyt lukenut neljättä kirjaa kaksi lukua, ja vaikka vielä ei olla Mordorissa, messiaanisen Frodon Via Dolorosa on jo alkanut. Tolkienin tekstissä paljon tapahtuu vähällä. Monia suuriakaan liikkeitä ei liiemmin motivoida, vaan tuntuu, että tarinallinen välttämättömyys ne sanelee.
Niinpä esimerkiksi luvussa Sméagol kesytetään, tapahtuu armonanto ja sääli Frodossa jotenkin yllättäin, ja tuntuu, että ihan vaan koska tarinan jatko niin vaatii. Ihan kuin olisi ollut tiedossa tarinan piste A ja sitten piste B, mutta siinä välillä olevia tapahtumia ei olisi tarkkaan historissa säilynyt ja sitten tuo väli on vain mahdollisimman yksinkertaisesti ja liikoja miettimättä restauroitu sen mukaan, mitä on noiden pisteiden välillä täytynyt tapahtua.
Tällä tahallisella tai tahattomalla keinolla on saatu tarinaan dokumentaarisuuden tunnetta, tai illuusio luotettavasta kertojasta, joka toistaa epäluotettavaa legendaa. Tällainen sävy on Tolkienille ammattinsa vuoksi varmasti ollut hyvin tuttu. Ehkä kirja on myös tästä syystä mielenkiintoinen ja vertaansa vailla fantasia-genren joukossa: Tolkien sekä luo, että myös tutkijana tarkastelee omia legendojaan.
Tätä kirjaa voikin mielestäni lukea toisin kuin esimerkiksi nykyisin yleisempää psykologista romaania. Toivottavasti käytän sanaa oikein, mutta tässä kirjassa voi nauttia sekä diegeettisestä, että diegesiksen ulkopuolisen kommentoijan kertojanäänestä, ja ehkä nimenomaan niiden vuorovaikutuksesta. Eri äänet tai kerronnan moodithan on kirjoitettu näkyville Tolkienin muussakin Keski-Maa-tuotannossa. Vähiten Hobitissa, mutta enemmän Silmarillionissa ja muissta, postuumisti julkaistuissa teoksissa. (Joissa muutamissa tulee vielä uusi taso, kun Cristopher Tolkien lisää mukaan oman kommentaarinsa, ja kommentaarin kommentaarin.)
(Ehkä ei pitäisi käyttää jonkin itselleen tuntemattoman tieteenalan {ja ollaan rehellisiä, minulle kaikkien tieteenalojen termit ovat lopulta tuntemattomia} termejä ollenkaan. Genetten narratologiaa en tunne, enkä muutakaan narratologiaa. Korvatkaa mielessänne termi diegesis tuossa yllä jollain käsitteellä, joka mielessänne kuvaa kertojan käsitteellistä sisäisyyttä/etäisyyttä tekstistä.)
Olen aiemmin kirjoittanut Tolkienin anti-materialistisuudesta, luonnonrakkaudesta ja kauneudentajusta. Mietitäänpä nyt myös niitä tummempia puolia.
Ensinnäkin ongelmallista on Tolkienin katolisesta taustasta kumpuava käsitys absoluuttisesta hyvästä ja pahasta. Tolkien on kirjoittanut maailmaansa absoluuttisen hyviä hahmoja ja entiteettejä ja vastaavasti myös absoluuttista, saatanallista pahaa tihkuvia tahoja ja olentoja. Tarinan protagonistirodut kuvataan sitten taas olennoiksi, joiden sisällä hyvä ja paha käyvät ikuista taisteluaan.
Ymmärrämme, että tällainen polarisointi on peräisin juutalais-kristillisestä maailmankäsityksestä. Ja ymärrämme myös, että koko inhimillisen ja ei-persoonallisen, säihkyvän ja alati muuttuvan olemassaolon kaikissa kedon väreissä kukkivan kauneuden ja kauheuden kirjon redusoiminen absoluuttiseksi hyväksi ja absoluuttiseksi pahaksi on sekä vahingollista että valheellista.
Niinpä Tolkienin maailmassa on kokonaisia rotuja, joiden tuhoaminen on oikein, ja jopa velvollisuus. Samoin jokainen päätös tai pulma on johdettavissa hyvän ja pahan taisteluun.
Vaikka Frodon, Samin ja Sméagolin matka ja Boromirin petos ja sen sovittaminen tuovat mustan ja valkoisen lisäksi mukaan myös harmaan eri sävyt, ja valinnan mahdollisuuden ja vapaan tahdon, niin mielestäni se vain korostaa kaikkien muiden värien poissaoloa.
Yksi poikkeus tosin on. Tom Bombadil. Hän ei ota Sormuksen sotaan osaa, ja toimii ehkä ainoana vihjeenä siitä, että mikään dikotomia, väärä tai oikea, ei pysty yksinään kuvaamaan kaikkeutta tai kokemisen kokonaisuutta.
Toinen ongelmakohta kumpuaa Tolkienin luokkayhteiskuntataustasta. Ylimykset ja rodut ovat toisten yläpuolella syntyperäisen jalouden takia ja syntyperä määrittää olion paikan maailmassa. Äärimmillään tämä johtaa kirjassa aika räikeään rasismiin, ja sehän Tolkienin aikaan oli Englannissakin hyvin suosittu harrastus.
Örkeistä on tehty niin pahoja ja iljettäviä olentoja, että niitä saa ja pitää lyödä kuin vierasta sikaa (miettikääpä tuonkin sanonnan alkuperää), ja syntyperänsä vuoksi niillä ei edes ole mahdollisuutta kääntyä hyviksi. Ja ihan sattumalta ne myös vaikuttavat myös piirteiltään hyvin ei-kaukaasialaisilta, ja puhuvat vähän kuin ebonicsia. Samoin ovat itäläiset, haradilaiset ja mustainmaalaiset alttiimpia kääntymään pahaan, blasted savages!
Luokkajärjestyksessä voi tietysti nousta, niihän tekevät Pippin ja Merri ihan vaan kun heillä on (syntyperänsä vuoksi) silkkaa chutzpahia ja opportunistista yritteliäisyyttä, mutta sittenkin he ottavat paikkansa hierarkisessa järjestelmässä, jota ei koskaan kyseenalaisteta.
Kontukaan ei ole mitenkään egalitaarinen paikka, sillä esimerkiksi Sam Gamgihan on nöyristelevä ja lakkiaan hypistelevä palveluskunnan jäsen ja Frodon orjallinen ja uhrautuva palvelija loppuun saakka.
Kolmanneksi kirja on ajan hengen mukaisesti sovinistinen. Lobelia Säkinheimo-Reppuli, Eowyn, Galadriel, parrakkaat ja seikkailevat kääpiönaiset, ja itsenäiset ja omille teilleen kadonneet entvaimot ovat voimakkaita hahmoja. Mutta tarinan päähenkilöitä he eivät ole. Ja Eowyn kyllä kapinoi yhteiskunnallista asemaansa vastaan, mutta liikkeelle panevaksi voimaksi on asetettu sydänsurut, ja lopussa hän taitaa kuitenkin alkaa kotirouvaksi.
Mutta vaikka TSH:ssa on paljon rumaa, en kuitenkaan saata sitä hylätä. Mieleni tarttuu mieluummin niihin kauniisiin asioihin, ja mielestäni niin saa käydäkin, sillä ehdolla, että nuo rumat puolet tunnistaa ja pyrkii varomaan sitä, etteivät ne ui oman ajattelun osaksi.
