Arosusi: Harry Hallerin muistiinpanot/ Ainoastaan hulluille

Seuraavaksi lukuelämykseksi Silmarillionin jälkeen valikoitui Herman Hessen Arosusi. Eli päädyin siis vielä kauemmaksi historiaan, enkä suinkaan lähemmäksi nykyhetkeä, kuten viimeisessä Silmarillion-postauksessa uhosin.  Onhan Arosusi sentään julkaistu jo vuonna 1927. 

Luen Eeva-Liisa Mannerin suomennosta vuodelta 1952 ja oma kappaleeni on kymmenes painos vuodelta 1991. On mielenkiintoista, että teos on käännetty suomeksi 1952, ja sen suomenkielinen taival siis ei ole ainakaan alkupuoleltaan kytköksissä anglosaksisperäiseen 1960-luvun vastakulttuuriliikkeeseen, jonka parissa Arosusi oli suosittu lähinnä herrojen Colin Wilson ja Timothy Leary ansiosta. 

Arosusi ja sen vastakulttuurimerkitys ovat varmaan yksi puhkianalysoiduimpia aiheita kirjallisuushistoriassa. Niihin analyyseihin voisi upottaa kokonaisia ihmis-ikiä ja silti käteen jäisi vain soraa ja silttiä vaikka miten kauhoisi. Mutta tuon ne tässä mainintana esille, koska tämä, yksi monista kirjan kohtaloista sitoo sen aiemmin käsittelemääni Taruun sormusten herrasta. Sekä Tolkien, että Hesse pitivät teoksiaan väärinymmärrettyinä 60-luvun hippiliikkeen keskuudessa. 

Mutta riittänee, kun mainitsee, että Arosusi on jättäynyt valtaisin jäljen sekä ala- että populäärikulttuuriin. Kuten TSH:nkin kanssa, koostan alle soittolistan Hessen tai Arosuden inspiroimista musiikkikappaleista, mutta muuten jätän mielihyvin teoksen yleisen merkityksen rauhaan ja keskityn tässä blogissa henkilökohtaiseen, siihen miten minä itse teoksen koen ja ymmärrän. 

Jo kaksi ensimmäistä lukua lupaavatkin kaikenlaista koettavaa ja ymmärrettävää. Ensimmäinen luku, "Julkaisijan esipuhe" esittelee Arosuden pikkuporvarillisen naapurin näkökulmasta. Manner on tehnyt loistavaa työtä imitoimalla vanhaa ja kömpelöä suomalaista asiatyyliä, ja voin vain arvata miten Hesse alkutekstissään on toteuttanut kirjallisuutta ja kulttuuria tuntemattoman Julkaisija-hahmon käyttämän kielen. 

Ensimmäisessä "esipuheen" jälkeisessä osassa "Harry Hallerin muistiinpanot", luvussa  "Ainoastaan hulluille", näkökulma vaihtuu Hallerin, Arosuden sisäiseksi kerronnaksi ja kieli ja ilmaisu muuttuu kertaheitolla moderniksi ja notkeaksi. Esipuheen kirjoittajan ja Arosuden kohtaamisiin esitetään toinen näkökulma ja Arosuden ajatustenvirta avaa ja esittää uudessa valossa ne vihjeet, jotka ensimmäisessä luvussa annettiin.

Romaanin rakenne vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Se on epäsymmetrinen, sisäkkäinen, toistava ja näkyväksi tehty. Käy kyllä hyvin selväksi, ettei se ole sattumaa, vaan keino ilmaista ja kertoa jotain. Vilkaisin sen verran jo eteenpäin, että sisäkkäisiä tekstejä on ainakin kolme: julkaisijan taso, Harry Hallerin muistelmien taso ja muistelmiin sisällytetty kirjanen "Kirja arosudesta". Teksti joka kertoo tekstistä joka kertoo tekstistä joka kertoo ties mistä siis. 

Kirjan teemat ovat kyllä kaikille masennuksen, yhteiskuntaan soveltumattomuuden ja romantismin kanssa kamppailleille hyvin tuttuja. En ihmettele, että kirja on noussut valtavaan suosioon nuorten kapinallisten ja epäsovinnaisten ihmisten keskuudessa. Tunnetasolla se resonoi hyvin vahvasti ja tuntuu totuudenmukaiselta kuvaukselta myös minun todellisuudestani. Samalla tuntee myös vähän pettymystä, koska ne tunnelmat ja ajatukset, jotka on kuvitellut omakohtaisiksi, itse koetuiksi ja ajatelluiksi, omiksi ja ainutkertaisiksi, ovatkin jo koettu ja tunnettu 20-luvun Keski-Euroopassa. 

Toinen huomio, jonka tein, on että kirjassa viitataan usein saksalaisen kulttuuriperimän eri teoksiin. Osa niistä on levinnyt germaanisen kulttuuripiirin ulkopuolellekin niin laajalti että nykylukijakin osaa ne avata, mutta osa viittauksista vaatii tonkimista ja googlailua. 

Ainakin satiirikko Jean Pauliin viitataan (epäsuorasti, Harry Haller mainitsee hänen hahmojaan kaihotessaan taivaallista tai totta, vähän samaan tapaan kuin Havukka-ahon ajattelija kaihoaa sinisiä ajatuksiaan) . Ehkä Jean Paulin teokset ovat olleet Hessenkin kirjallisten esikuvien joukossa, sillä wikipedia tietää kertoa:

"..his work is characterized by wild metaphors as well as by digressive and partly labyrinthine plots. He mixed contemplation with literary theory: alongside spirited irony the reader finds bitter satire and mild humour; next to soberly realistic passages there are romanticized and often ironically-curtailed idylls, social commentary and political statements. " "Jean Paul", Wikipedia

Myös kytkentä mannermaiseen filosofiaan on vahva heti alkulehdiltä lähtien. Ainakin melko tunnistettavia Sartren, Nietzschen ja Kantin teorioiden teemoja tuntuu teoksen tai ainakin päähenkilön peruskivissä olevan. Se on tietysti odotettavissakin. Hän kirjoittaa aikalaisilleen ja oman kulttuuripiirinsä jäsenille, jotka ovat lukeneet samat teoksen kuin hän itsekin. 

En yleensä niin perusta siitä, että kirjaa pitäisi jotenkin tulkita sen mukaan missä ja milloin se on kirjoitettu, mutta kun viittaukset ovat näin suoria ja tarkoituksellisia, on se mielestäni osittain väistämätöntä. En vain tiedä vielä että mitä asiasta lopulta pitäisi ajatella. Ehkäpä seuraavat luvut avaavat asiaa minulle. 

Kuten tämän tekstin alussa lupasin, olen koostanut wikipediasta löytämiäni Hessen töistä innoituksen saaneita tai jopa Hessen teksteihin sävellettyjä musiikkikappaleita tai bändejä tähän: 

Hesse

Memory Lane: Kesäkirjat 2019

Facebookin muistot toivat kirjantuoksuisen tuulahduksen parin vuoden takaa. Olin käynyt kirjahyllyäni läpi (nyt opukseni ovat valitettavasti pahvilaatikoissa vintillä) ja valinnut joukon kesäkirjoja luettavaksi. Kirjoitin sitten kustakin lukemastani lyhyen luonnehdinnan tai arvostelman. Kopioin ne nyt tähän riemuksenne: 

Alexander Trocchin Nuori Adam 

oli napakkarakenteinen, hyvin fokusoitunut, hyvin totuudellinen ja vahvan kokemuksellinen kirja. Tässä on kirjallinen ilmaisu parhaimmillaan: mitään ei jää puuttumaan ja jokainen kirjain on tarpeellinen. Kirja on lyhyt, jäntevä ja varmaotteinen.

Trocchi tietää mistä kirjoittaa kun hän kuvaa himoa, intohimoa ja ihastumista. Hän osaa kuvata juuri sitä miltä se asia minun kehossanikin tuntuu. Hän selvästi myös tuntee ja osaa kuvata ajelehtimisen, juurettomuuden ja päättämättömyyden maantieteen paikallisasujan varmuudella viimeistä kiveä ja piirtoa myöten.

Ilahduttavan hyvin kirjoitettu teos. Luin sen yhdeltä istumalta. Jos jo vuonna 1954 on osattu kirjoittaa kuin jumalat, miksi yhä nykyään pusketaan kaiken maailman haparoivaa höttöä kioskeihin metsäkaupalla?

Frederik Pohlin PLUSMIES 

oli epätasainen lukukokemus.

Suoraan sanottuna on vähän vaikea nähdä millä kirjallisilla ansioilla kirja sai Nebula-palkinnon. Tosin eipä tuota palkintoa pääosin kirjallisin ansioin taidetakaan myöntää.

Rakenne on hyvin epätasainen ja loppua kohti on selkeästi tullut kiire, mikä johtaa päälle liimatun oloiseen deus ex machinan käyttöön. Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, ja milloin eivät sitä ole, on ihmisnäkemys aika ohut ja lapsellinen. Lisäksi, vaikka Pohl selkeästi yrittää muuta, on kirja tämän päivän silmin seksistinen ja antifeministinen.

Kuitenkin, on kirja julkaisuajankohta (1976) huomioiden ällistyttävän ajankohtainen. Globaalit tietoverkot, niiden sisältämät tietoturvauhat, sekä oppivat algoritmit ja niiden tuomat haasteet ovat lopulta se, mitä Pohl käsittelee ansioituneimmin, vaikka tarinan sanamäärällisesti suurin osa maalaakin dystooppista maailmaa joka taistelee transhumanismin ensimmäisten askelten ongelmien parissa.

Viihdyttävä, paikoin ärsyttävän ohut ja kehittymätön, epälooginenkin, mutta reipas kioskikirjapläjäys.

Philip K. Dickin Alfan kuun klaanit 

oli iloinen ja riemastuttava kirja, joka ei niinkään tuntunut Dickiltä kuin Douglas Adamsilta josta onkin yhtäkkiä tullut älykäs (vs. pikkunokkela), humaani ja pohdiskeleva. Nauroin pitkästä aikaa ääneen. 

Kirja käsittelee mielenterveyttä, diagnooseja ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja yksilöön ihanan kauniilla satiirilla, voitelee sen kauttaaltaan kermaisella surrealismilla (Lordi Virtaava Simpukka I'm looking at you!) ja tulos on herkullinen!

Jos Pohl oli väsännyt kömpelön kioskikirjan ja Trochhi kauniin hallitun, eksistentiaaliseen tyhjyyteen raukeavan tragedian, on Dick valmistanut meille Monty Pythonin Brian's Lifen scifi-vastineen, jossa ylidiagnosointi saa saman käsittelyn kuin Pythoneilla kirkollisuus.

Trimalkion pidot, Petronius Arbiter, 

on hämmentävä lukukokemus. Ensimmäisellä vuosisadalla on osattu kirjoittaa luonnekuvausta, satiiria ja komiikkaa joka ei lainkaan kalpene tämän päivän proosalle, ja ovatpa teho- ja tyylikeinotkin monesti samat.

No, en tiedä kuinka paljon suomentaja Edwin Linkomies on pannut mukaan omiaan ja ajanmukaistanut, luultavasti ainakin luvallisessa määrin, onhan teos käännetty sen aikaiselle nykysuomelle. Täytyy lukea muita käännöksiä esim englanniksi, siitä se selvinnee. 

Toisaalta tekstihän on ollut 1600-luvulta alkaen myös bestseller, jota on käännetty ja kopioitu lukemattomia kertoja, puhumattakaan siitä, mitä pimeässä söhertävät munkit ovat sille tehneet aiemmin. Joten en lopulta tiedä kuinka lähellä ensimmäisen vuosisadan alkuteosta ollaan. Joku tietänee, pitää kysyä.

Ilman Linkomiehen sanastoa ja lukuopasta, joka vie kirjan sivuista ainakin puolet, paljon jäisi ymmärtämättä, mutta Trimalkion pidot toimii kyllä ilmankin, ja saa toivomaan että Satyricon olisi säilynyt kokonaisena. Semminkin kun muissa osissa tiemmä keskitytään ihan muihin iloihin kuin mässäilyyn..

Linkomiehen tieteellinen teksti on - toisin kuin käännös - arkaaista ja pökkelöä, aivan ihastuttavissa määrin! Jo sen takia kirja kannattaa lukea, ja alan professorina Linkomies tuntee kyllä klassikkonsa, ja teksti onkin kiehtova ikkuna klassillisten tekstien maailmaan.

Kuinka hyvin Linkomiehen kirjallisuusanalyysi ja arvailu kirjoittajan henkilöllisyydestä osuu maaliinsa jää minulle mysteeriksi. Analyysissa on koulupoikamaisen viisastelun sävy.

Varoituksen sana, muussa elämässään Linkomies oli kokoomuspoliitikko, jolla kai aika hyvin "natsasi" Kolmannen valtakunnan kanssa. Toinen varoitus: keisarillisen Rooman arvot ja moraali ovat väliin melko oksettavia.

Françoise Gilot & Carlton Lake: Elämä Picasson rinnalla.

Kirja kertoo yhdestä vahvasta ihmisestä ja taiteilijasta, ja se ei ole Picasso. Gilot on kuvataiteilija, taidekriitikko ja kirjailija, mutta kertoo tässä kirjassa elämästään Picasson kanssa.

Kirja on erittäin kiinnostava monella tapaa. Ilmeisimpänä on kuvaus suhteesta täysin mahdottomaan mieslapseen, mutta koska kertojana on taiteilija ja Picasson työtoveri, pääosaan nousee melko nopeasti taide.

Ensinnäkin Gilot dokumentoi sekä Picasson työprosessia että taiteellista filosofiaa niin yksittäisten teosten kuin kokonaisuuksien ja sarjojenkin suhteen. Hän myös kuvaa tarkasti Picasson sekä henkilökohtaisia että taidehistoriallisia suhteita kollegoihinsa ja muihin tuon ajan taiteilijoihin erittäin tarkkanäköisellä tavalla. 

Gilotin tarkat muistikuvat ovat myös tallettaneet meille Picasson analyyseja aikalaisistaan.

Äärimmäisen mielenkiintoinen kirja, joka sisältää todella hyödyllistä ja terävää analyysia taiteen tekemisestä ylipäätään ja 40-50lukujen kuvataiteesta erityisesti.

Lopulta kirjan mielenkiintoisin henkilö on Gilot itse. Miten upea olisi tavata hänet.

Arthur C. Clarken Fall of Moondust

Ensin hyvät uutiset tästä Clarken varhaistuotannon hedelmästä: väkivalta ei ole tarinan keskiössä ja kyseessä on ihan mukaansatempaava kyhäelmä. Huonoja uutisia  on, että 60-luvulla kirjoitettu opus henkii 50-lukua, ja vaikka seksismiä on verrattain vähän kirjoittamisaika huomioiden, sitä löytyy nykymittapuulla varsin paljon, niinkuin myös fat shamingia, sekä todella ongelmallisia mielipiteitä kolonialismista ja sen oikeutuksesta. 

Tarina ei myöskään ole tieteellisesti erityisen uskottava, vaikkakin kirjoittamisaikanaan, ennen kuumatkoja,  se ei ollut ihan niin naurettava. Tätä ei mielestäni tulekaan lukea "kovana" scifinä, vaan pulp-teoksena. 

Clarke ei ainakaan tuolloin ollut kovin hyvä kirjoittaja. Tarinan sävyä voisi lähinnä kuvata omahyväisen tiedenörtin yksisilmäiseksi kuvitelmaksi siitä, mitä maailma ja ihmiset voisivat olla. Kerronnassa on koulupoikamaisuutta ja viattomuutta, joka tavallaan viehättää, mutta joka myös näyttäytyy psykologisen realismin puutteena, ja illuusion rikkovana naivina ihmiskäsityksenä. 

Kirjallisessa mielessä tarinan rakenteessa näkyy, että lisämutkia on lisätty todennäköisemmin sivumäärän lisäämiseksi kuin tekstin tai sen rytmityksen sisäsyntyisestä vaatimuksesta. Ratkaisut ovat ennalta-arvattavia, ja näkökulmavaihdokset eivät palvele kerrontaa vaan tuntuvat sattumanvaraisilta. 

Vaikka kyseessä ei niinkään ole kaunokirjallinen teos kuin premissi edellä kulkeva pulp-kertomus, on kirja nostalgia-arvoiltaan ja 50-lukulaisen ajattelun osalta viihyttävää luettavaa. Myös kirjallisuushistoriallisessa mielessä se tarjoaa jännittävän ikkunan tuon ajan huippuscifiin. Itse tarina on vähän pakotettu ja ennalta-arvatta katastrofijännäri, mutta sellaisena kaikessa ennustettavuudessaan ihan helppolukuinen ajanviete. 

Tarina sopii klassisen scifin ystäville, ja heille, joita epäjohdonmukaisuudet kertomuksen tieteellisessä osuudessa tai henkilökuvauksessa eivät häiritse. 

Silmarillion: Quenta Silmarillionin loppu, Akallabêth, Mahtisormukset ja kolmas aika

Olen nyt saanut luettua Silmarillionin kokonaisuudessaan. Kaunokirjallisena tuotoksena se parani koko ajan kohti loppuaan. Tai ainakin se läheni modernia kertomakirjallisuutta. 

Pari kauneimmista koskaan kirjoitetuista fiktiivisistä myyteistä osuu kirjan lopupuolelle: Berenin ja Lúthienin tarina, Turin Turambarin tragedia ja Hurinin ja Tuorin tarinat. Niissä Tolkien on onnistunut siinä missä hän Silmarillionin alkupuolella epäonnistuu: hän on luonut mukaelman todellisen maailman teksteistä, joka samalla on hyvää kertomakirjallisuutta. 

Kuitenkin nyt lukiessani tekstejä uudestaan, ne eivät olleet ihan niin iskeviä kuin ne muistikuvissani olivat ensimmäisellä lukukerralla. Pysähdyin miettimään miksi, ja ainoa syy jonka keksin, on ajallinen delta lukukertojen välillä, ja se runsaus, millä esimerkiksi televisiosarjakäsikirjoitukset ovat ryöstöviljelleet näitä samoja tragedian keinoja. 

Tolkien oli tietysti itsekin ryöstöviljelijä. Kirjallisuuden ja kielen tutkijana Tolkien epäilemättä hyvin tunsi Aristoteleen runousopin. Aristoteelisen tragedian protagonistin hybris onkin lähes kaikkien Silmarillionin tragedioiden taustalla. Silmarillionin kiehtovimmat tekstit seuraavat kuitenkin toista tragedioiden suurta kertojaa, Shakespearea. Berenin ja Lúthienin tarinoissa löytyy samoja peruselementtejä kuin Romeossa ja Juliassa: hybris ei ole tragedian liikkeelle paneva voima, vaan ulkoiset voimat, jotka ovat rakkauden täyttymyksen esteinä. 

Paljon on myös puhuttu siitä, että Turin Turambar perustuu Lemminkäisen tarinaan. Osittain se varmaan perustuu Hamlettiin, mutta on kerrottu että vuonna 1955 hän kertoi runoilija WH  Audenille, että suomen kielen löytäminen oli ollut kuin "astuminen viinikellariin täynnänsä viinipulloja jonka kaltaisia ja aromisia ei olisi koskaan ennen maistanut". 

Suuret (ja pienet) esikuvat eivät vähennä taitavuutta, jolla Tolkien Turambarin tarinaa kutoo ja pyörittää, sekä kutoo osaksi muuta tarinaa. Hän selkeästi ymmärsi hyvin käyttämiensä ainesten luonteen luodessaan Englannille fiktiivistä alkumyyttiä, jonka hän koki siltä puuttuvan. 

Kirja olisi pitänut mielestäni järjestää käänteisesti kronologiseen järjestykseen. Tällöin lukukokemus olisi mielestäni ollut eheämpi ja noudattanut enemmän sitä järjestystä, jolla myyttien tutkija joutuu lukemaan ja tulkitsemaan yhä vanhempia tekstejä yhä kaukaisemmistä kulttuuresta. 

Toivon, että seuraava lukemani kirja voisi olla jotain ihan muuta genreä. Ei siksi etten tästä genrestä pitäisi, vaan siksi, että minulle tämä genre liittyy enemmän historiaani kuin nykyisyyteeni. Vaikka nykyisyyttä ei voi ymmärtää ilman menneisyyttä, emme kuitenkaan voi elää siellä, emmekä myöskään tulevaisuudessa, vaan ainoa paikka missä voimme olla kunnolla olemassa on nyt. Ja haluaisin nyt lukea jotain joka on kiinni tässä hetkessä.