lauantai 3. toukokuuta 2025

Paskaa taidetta

Taide on kuin unta, ja se on kuin ne geenit, joiden merkitystä emme vielä tunne, mutta jotka ovat meille välttämättömiä. Se ei ole kokonaisuudessaan selitettävissä tieteen, politiikan, uskonnon tai talouden kautta, ja silti se on vuorovaikutuksessa niiden kaikkien kanssa.

Olen vastikään törmännyt näkemyksiin, että olisi olemassa ns. paskaa taidetta. Yleensä tämä on tarkoittanut sitä, että näin sanoneella henkilöllä on jokin sisäistetty määritelmä taiteelle ja sen tehtävälle, jota kyseinen taide ei sitten ole täyttänyt. Näinhän on ollut aikojen alusta, aiemmin vain harvemmilla on ollut näin lupa ja auktoriteetti lausua. Digitalisaatio ja postmoderni valtarakenteiden dekonstruktio on demokratisoinut näiden näkemysten esittämisen ja purkanut instituutioiden myöntämän asiantuntijuuden legitimiteetin. Tästä Lyotard kirjoitteli jo 70-luvun lopulla: ylhäältä ohjatun ja vanhasta perivän grand narrativen tilalle oli tullut little narrative, joka syntyy hajautetusti keksijöidensä huomassa paralogisesti, rinnakkain tai hajautetusti. 


Kuva: Jiří Sedláček, Wikimedia Commons, 2011

Taidefilosofia on luovuttanut taiteen määrittelypyrkimykset Dickien, Danton ja Eatonin institutionaalisen mallin kohtaamien ongelmien jälkeen hyödyttöminä, kulttuurintutkijoiden hellimä taidekenttä on pirstoutunut rahoitusrakenteiden mullistuksissa, ja kulttuuripoliittiset valtarakenteet tyrkyttävät taiteen ekosysteemimallia, joka lopulta pelkistyy vaihdannan välineeseen, rahaan. 

Siksi onkin hämmästyttävää, kuinka reteästi ja yleispätevästi taiteen laadusta yhä lausutaan niin maallikoiden kuin monien asiantuntijoidenkin taholta. On tapahtunut ajatusvirhe. Ylä- ja ulkopuolinen auktoriteetti on suoraan korvattu kokijan henkilökohtaisella auktoriteetilla, miettimättä uudelleen toimijan roolia ja toimivaltaa. Sillä toisin kuin yläpuolinen auktoriteetti, voi kokija lausua vain omasta puolestaan, ja tämä alati unohdetaan!


Kuva: His Master's Voice, Petri Aslak Puolakka, 2024

Omista mieltymyksistä ei tietenkään tarvitse luopua. Mutta ehdotan kyllä vahvasti, että omien mieltymysten universaalius maltettaisiin kyseenalaistaa. Huolimaton kielenkäyttö voi antaa käyttäjästään valheellisen öykkärimäisen kuvan. Tai ainakin olen usein toivonut, että kuva öykkäriydestä olisi valheellinen. Toki, jos oma taidekäsitys on kovin kapea, voi olla todella suuri henkinen loikka nähdä kuinka laajoja ovat taiteen tekemisen, esittämisen ja vuorovaikutusten asiayhteyspilvet, ja kuinka mahdotonta on, että jokin taide olisi kaikissa niissä merkityksetöntä. 

Tietenkään ainoita määrittelyvaltatyhjiöön kurkottajia eivät ole yksilöt. Vaarallisempia kaappauksia ovat tekemässä ideologiat ja elinkeinoelämä. Näille molemmille sopisi varsin hyvin saada määrittää mikä on taidetta, mikä on hyvää sellaista ja kuka sitä saa tehdä. Toinen haluaa alistaa taiteen propagandistisiin tarkoituksiin, toinen taas markkinatalouden osaksi ja raaka-aineresurssiksi. Eräät ideologiat haluaisivat, että taide kokonaisuudessaan palvelisi esimerkiksi kansallisuusaatetta, toiset taas haluaisivat rajoittaa "hyvän taiteen" emansipatorisen ja sorron vastaisen taistelun välineeksi. Elinkeinoelämäjohtoinen hallitus taas haluaisi taiteesta yhä integroituneemmin ja yksiarvoisemmin osan talousjärjestelmää. 


Kuva: Nousukausi, Petri Aslak Puolakka, 2025

Ja jos nyt joku taho rahoittaa tai tukee taiteen tekemistä, mistä hyvänsä syystä, tietäkää, että sen indikoima välinearvo ei ole kuin pieni osa taiteen koko olemuksesta. Taidetta kannattaa rahoittaa ja tukea siksi, että se on tuntematon tekijä X, eikä siksi että se tunnettaisiin jollain tapaa "hyödylliseksi". Taide on kuin unta, ja se on kuin ne geenit, joiden merkitystä emme vielä tunne, mutta jotka ovat meille välttämättömiä. Se ei ole kokonaisuudessaan selitettävissä tieteen, politiikan, uskonnon tai talouden kautta, ja silti se on vuorovaikutuksessa niiden kaikkien kanssa.

Joten, olkaa rohkeita ja rehellisiä kun vihaatte jotain taidetta, ja omistakaa se tunne itse. Kertokaa, että juuri te ette pidä kyseisestä työstä, tai että juuri teille se on merkityksetön. Älkää menkö sen taakse piiloon, että jokin ei muka olisi "oikeaa" tai "hyödyllistä" taidetta, tai että jokin taide olisi yksiselitteisesti "huonoa". Esimerkiksi tekninen taito, tai länsimaisen taiteen taidehistorian tuntemus, tai kantaaottavuus, tai jokin mitä pidätte kauniina, tai markkinoiden arvostamana, eivät yksikään ole hyvän tai huonon taiteen kategorinen merkki. Tai jos tunnette jonkin taiteen lukemattomista konteksteista hyvin kertokaa rehellisesti että arvostelette asiaa sen asettamilla mittareilla. 


Kuva: Taideähky, Petri Aslak Puolakka, 2025

Vaikka sitä ei voi tai kannata määritellä, kuitenkin taide on. Sitä on mahdollista tehdä, sitä on mahdollista kokea ja sen piirissä voi tapahtua muutoksia, prosesseja. Ja taidetta kannattaa tehdä, kokea ja elää, siinä kuin kannattaa syödä, juoda, ulostaa, riidellä ja rakastellakin. Taide on ihmisen lajityypillistä toimintaa, ja se tuntematon tekijä X, joka tekee ihmisestä jotain muuta kuin toisista organismeista tai koneista.

Joten haastan teitä kertomaan, mitä on paska taide?

keskiviikko 30. huhtikuuta 2025

Aika palata

Blogi on alusta, jossa on haastavaa kokea kuulluksi tulemisen tunnetta. Se on perin juurin anakronistinen, ja ellei kirjoittajan henkilö jo satu olemaan sinusta valmiiksi kiinnostava, on vaikea löytää aikaa tai intoa panostaa ventovieraan tekstin lukemiseen saati ymmärtämiseen. Koettu vaiva vaatii paljon koettua arvoa, jotta panostuksen pystyy perustelemaan itselleen näinä kiireisinä aikoina. Teksteihin reagoiminen on hankalampaa, ja blogi alustana vaatii ylimäärisiä klikkauksia, vaivaa tullakseen saataville. Varmaan tästä syystä tämän blogin kirjoittaminen onkin lopahtanut. 

Niin kirjoittaminen kuin lukeminenkin on kuitenkin lihas, joka kaipaa harjoitusta. Se on myös nautinnollista, rakenteisen ajattelun akti, jolla pystyy järjestelemään sirpaleisia ja häilyviä asioita itselleen ymmärrettävään muotoon. Olen jo tovin miettinyt olisiko minun mahdollista kirjoittaa pieni kokoelma esseitä ja muita, vapaampia tekstejä. Ne voisi kirjoittaa pöytälaatikkoon odottamaan itsejulkaisua kokoelmana, ilman muuta. Mutta ajattelen olevan motivoivampaa, jos saan jonkinlaisen pienen julkaisun kynnyksen rakennettua itselleni jokaisen tekstin kohdalla erikseen. 

Joten kokeillaan. 

perjantai 4. helmikuuta 2022

Antonio Skármeta: Runoilijan häät ja James Lee Burke: Taivaan vangit

Tammikuu on ollut kiireistä aikaa kuvataiteen aineopintojen estetiikan kurssin takia. Ehdin kuitenkin tiristää aikaa lukemiseen / palautumiseen kahden kirjan verran. Ja hallelujaa, nyt esseen palautettuani minulla on taas paljon omaa aikaa, jonka nyt valitsen käyttää tällaiseen paljastuksen kirjoittamiseen: Käteeni sattui, joskus aiemmin hankittujen kirjojen pinosta, kaksi kirjaa, joiden lukemisesta sain syyllisen olon. 

Antonio Skármeta on chileläissyntyinen kirjailija, joka aiemmin on kirjoittanut mm. Nerudan postinkantajan, joka suuresta maineestaan ja (Il Postino - filmatisoinnista) huolimatta on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Ehkä juuri siksi aloittaessani Runoilijan häiden lukemisen, odotin jotain hyvin erilaista, ehkä "kirjallisempaa" kokemusta. 

Sen sijaan sain kuulla räävittömällä, räkättävällä kertojan otteella, sylki lentäen kerrotun tarinan. Skármeta kuulostaa kertoessaan  armoitetulta valehtelijalta, jonka silmää iskien ja irstaasti ilmehtien kerrotun tarinan haluaa kyllä sen taidokkuuden tähden kuulla -- mutta vain jos kukaan ei näe että sitä kuuntelee!

Skármetan kieli ei käännöksessä oikein kuulu, mutta rakenne on taitava. Sivut on kyllästetty satiirilla ja tilkitty ironialla. Skármeta ei pelkää vulgääriä, päinvastoin hän herkuttelee seisovilla peniksillä, väkivallalla ja seksuaalisella väkivallalla kun siihen tulee tilaisuus. Kirja ansioituu hyvin kapitalismin ja totalitarismin parodioinnilla, mutta valitettavasti sen sisältämää naisvihaa ei oikein pysty parodiaksi tai satiiriksi selittämään. Hämmentävintä on varmaan se, että tällaista on kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1999. 

James Lee Burken Taivaan vangit on sen sijaan kirjoittu vuonna 1988. Minulla on todella ristiriitainen olo siitä, että viihdyin sen parissa niin hyvin ja sain sen luettua parissa päivässä. Kyseessä on kaavamainen hard boiled etsivätarina, joka sijoittuu Lousianan suistomaille Vietnamin sodan aikoihin. 70-luvun Lousiana on hienosti kuvattu. Mutta. 

Kirjassa on paljon rasismia ja seksismiä sekä väkivallan ihannointia ongelmanratkaisukeinona. Kaikki naiset ovat itseään tyrkyttäviä bimboja tai prostituoituja, paitsi Burken päähenkilönsä kostomotiiviksi tappama vaalea ja hyveellinen naitsytmadonnavaimokaunotar, joka kuitenkin on aina valmis tyydyttämään päähenkilön himot. 

N-sanaa viljellään tiuhaan ja first nations- ja tummat henkilöt kuvataan hitaiksi ja tyhmiksi tai molemmiksi. Valkoiset etelän miehet puolestaan kuvataan kovanyrkkisinä, kovina ja maalaisjärjellään pohjoisvaltioista kotoisin olevat liittovaltion impotentit ja olmimaiset agentit jallittavina "kunnom miehinnä".

Taivaan vangeissa on ainakin se yhtäläisyys Skármetan kirjaan, että hyvät jutunkertojan taidot -- jotka kyllä viihdyttävät -- menevät hukkaan kun kirjailija sitoo kasan seksistisiä tai rasistisia tai kumpiakin runkkupapereitaan yhteen ja julkaisee niistä kirjan. Näiden lukemisessa oli jotain samaa kuin ruven nyppimisessä haavasta. Tiedän että ei pitäisi, ja lopputulos ei ainakaan paranna tilannetta, mutta nypin kuitenkin. 


Paskaa taidetta

Taide on kuin unta, ja se on kuin ne geenit, joiden merkitystä emme vielä tunne, mutta jotka ovat meille välttämättömiä. Se ei ole kokonaisu...